Ideologia
Rauhanasia
Ihmisyyden tunnustajien rauhantyö ei ole puoluepoliittista toimintaa. Kestävä rauha syntyy yksilön kasvun ja rauhanratkaisujen tuloksena. Vain aseista luopunut ihminen tekee todellista rauhantyötä. Kun rauhanihmisiä on riittävästi, voi kokonainen kansa luopua sotilaallisesta maanpuolustuksesta.
J.R. Hannula: Suomen kansan julistus maailman kaikille kansoille
Suomen kansa kääntyy tällä julistuksella Teidän puoleenne, te maailman Kansat ja Hallitukset.
Ihmiset ja kansat ovat vanhoina aikoina ratkaisseet keskinäiset ristiriitansa vahvemman oikeudella. Tämä vanha oikeudenkäsite on jo hyljätty yksityisten ihmisten välisissä asioissa. Mutta kansat ovat yhä noudattaneet vanhaa väkevämmän oikeutta. Siksi kansat ovat varustautuneet aseellisin voimin. Mutta millä seurauksella? Ensiksikin sillä seurauksella, että väkevämmän oikeuden ylläpito tulee ylivoimaisen kalliiksi. Niinpä siinä suuressa väkevämmän oikeuden käynnissä, mikä suoritettiin vv. 1914-1918, yleensä kaikki mukanaolleet kansat saivat tehdä taloudellisen vararikon. Ja toiseksi: mikään kansa ei loppujen lopuksi kuitenkaan kykene asevoimin turvaamaan edes olemassaoloaan, sitä vähemmin oikeuksiaan. Niin että väkevämmän oikeus ei loppujen lopuksi kelpaa kenenkään turvaksi, ei pienten eikä suurten kansojen. Mutta luonnollista on, että pienten kansojen, niinkuin mekin Suomen kansa olemme, on helpompi tehdä tästä lopulliset johtopäätökset. Ja niinpä me Suomen kansa, asiaa kaikin puolin harkittuamme, olemme tulleet siihen lopulliseen johtopäätökseen, että meidän on viisainta luopua aseistetusta, eli väkevämmän oikeudesta. Me julistamme täten Teille, maailman kaikille kansoille, että omalta osaltamme lopetamme sodankäynnin. Emme enää osallistu mihinkään sotaan. Ja samalla julistamme, että ensi tilassa tulemme hajoittamaan oman armeijamme. Tyydymme vain tavalliseen poliisivoimaan sisäisen järjestyksen ja rauhan ylläpitämiseksi. Sen lisäksi pidämme kuin itsestään asiaankuuluvana, että kansalaiset kaikkialla omasta vapaasta tahdostaan auttavat järjestyksen ylläpitämisessä. – Siis lopuksi: me emme enää sodi. Me tahdomme oppia elämään rauhassa ja ystävyydessä kaikkien kansojen kanssa. Ja samalla me vetoamme Teidän kaikkien parhaimpiin ominaisuuksiinne. Toivomme, että tekään ette ryhdy väkivaltaan meitä vastaan. Näinollen sulkeudumme sekä Teidän kaikkien että Kaitselmuksen suojelukseen.
Suomen kansan nimessä ja puolesta.
N. N.
Tahdommeko rauhaa oikeasti?
Kansana Suomi sanoo olevansa rauhan asialla. Varmaan puheen tasolla näin onkin. Mutta käytäntö ontuu vielä pahasti. Rummutamme voimakkaasti armeijan suuresta merkityksestä rauhan kasvatuksessa. Armeijan olemassaolo kuitenkin pohjautuu ihmisen tappamiselle ja erilaisten pelkojen ylläpitämiselle. Ne arvot eivät voi olla kestävän rauhan perustana. Jos esimerkiksi rakennusinsinöörille opetettaisiin vain talojen hajottamista, ei hänestä kunnon talon rakentajaa kasvaisi.
Mitä siis rauha on? Se on sisäistä varmuutta olemassaolon hyvyyteen. Se syntyy kunnioituksesta elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Ihmiskunnan henkisten opettajien moraalinen ohjeistus tappamattomuudesta ja anteeksiannosta on oleva sen selkäranka. Kestävän rauhantilan eteen on tehtävä työtä. Sitä täytyy opiskella. On harjoiteltava sovinnontekoa. On opeteltava erilaisten ihmisten, myös eri kulttuuritaustaisten ihmisten kohtaamista. Rauhan rakentamiseen täytyy sitoutua. Joka päivä voi tehdä jotain rauhaa edistävää, vaikkapa olla nostamatta syyttävää sormea ketään kohtaan.
Rauhan rakentajalta kysytäänkin viisautta. Täytyy osata kuunnella ja olla ennakkoluuloton. Kenellä on sydän paikallaan, hänen luonaan ahdistunutkin ihminen tuntee olonsa turvalliseksi. Näitä ihmissuhdetaitoja opitaan kasvatuksen ja koulutuksen avulla. Jos todella tahdomme rauhaa, olemme valmiit sen asian eteen tekemään työtä. Kansallista pääomaa voisikin mielestäni enemmän ohjata rauhankasvatukseen kuin sotakoneiston uusimiseen. Täytyy muistaa, että rauha ei ole stabiili olotila. Se kestää, mikäli me itse kasvamme kantamaan erilaisuuden painetta ja auttamaan siellä missä auttaa voimme.
Maailma muuttuu. Sotien aiheuttamat ongelmat tulevat lähemmäksi. Kysymys kuuluukin. mitä me itse kukin olemme valmiita tekemään, jotta tuo julma ja hirmuinen sodan jättiläinen tulisi rakentavalla tavalla voitetuksi? siinäpä pohdinnan paikka. Vai tahdommeko me rauhaa – oikeasti?
Aseettomuustyö tänään
Vastausta kysymykseen, mitä aseettomuustyö on tänään, ei ole vaikea löytää. Aseettomuustyö on samaa kuin mitä se oli eilen ja mitä se on huomenna. Se on oppia itse ymmärtämään ja auttaa mahdollisuuksiensa mukaan toisiakin ymmärtämään, että ihminen on syvimmiltään jumalsyntyinen henkiolento tehtävänään kasvaa veljeyteen ja ihmisyyteen täällä maapallon koulussa. Mikäli ihminen tämän tiedon kyllin syvästi tajuaa ja omaksuu, on siitä johdonmukaisena seurauksena kieltäytyminen murhatöistä.
Kristosofisen työntekijän ja Pekka Ervastin ohella Suomen merkittävimmän rauhanprofeetan, J. R. Hannulan mukaan ei ihmisen sodasta kieltäytyäkseen tarvitse olla kristitty, buddhalainen, teosofi tai jotain muuta aatetta, riittää kun hän on ihminen. Ja tämähän on totta; maailmankatsomuksestamme tai ihmiskuvastamme huolimatta voimme aina kieltäytyä ihmisyyden vastaisesta teosta, myös tuosta kaikkein karkeimmasta. Kuitenkin on ymmärrettävää, että mitä vahvempi tietopohja ihmisellä on maailman ja ihmisen tosiolemuksesta, sen luontevampaa hänelle on tehdä ihmisyyden mukaisia ratkaisuja elämässään. Siksipä niin P. E. kuin J. R. H. ja monet muut ovat omistaneet elämänsä tämän tietopohjan vahvistamiseksi eli ihmisten valistamiseksi. Tälle työlle omistautui myös Martta Horjander perustamansa Ihmisyyden tunnustajat -liikkeen kautta meitä liikkeeseen kuuluvia opettaen ja innostaen.
Ehkä hieman hämmentyneenä on voinut tiedotusvälineiden kautta huomata, kuinka jotkut tunnetut pasifistit ovat luopuneet aatteestaan Ukrainan sodan myötä, ja onhan se jotenkin ymmärrettävää, sillä kyllähän tämä tilanne tuppaisi masentamaan. Oma reaktioni on kuitenkin ollut kutakuinkin päinvastainen, sillä jos itseltäni tai muilta olisi päässyt unohtumaan, mitä ohjukset ja tykit saavat aikaan, niin kyllä Ukrainan tapahtumat ovat muistia virkistäneet karmeimmalla tavalla. Aseettomuustyö on siis kaikkea muuta kuin turhaa, se päinvastoin on mitä tärkeintä ja valitettavan ajankohtaista.
Masentavana hetkenä on hyvä muistaa, että sodat, väkivalta ja sotilasliitot ovat väliaikaisia ja ajassa katoavia. Ihmisen henkinen kasvu, vaikka ajassa tapahtuukin, kuuluu taas syvimmiltään ikuisen elämän alueelle, ja sitä eivät maailman mahdit voi hävittää.
Rauhanihanteen kannattaja kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä sotalaitoksen kanssa, ja jättää sen omaan arvoonsa tai arvottomuuteensa. Jos yhteiskuntamme määräisi hänelle rauhanratkaisusta törkeän vankilarangaistuksen, ei hän ryhdy taistelemaan sitäkään vastaan, vaan ottaa sen luonnollisena karmana, joka napisematta on vietävä läpi, sillä karman viemisestä syntyy henkistä voimaa. Jos hän omaksi vapautumisekseen tai yleisistä syistä alkaisi vaikkapa nälkälakkoon, voisi väkivallan henki taas hykerrellä tytyväisenä, koska niin menetellen tulisi hyvää tarkoittava idealisti tarttuneeksi väkivaltakeinoihin.
Turha on tapellen puhkua väkivaltasysteemin tuulimyllyjä vastaan, siitä ne vain saavat voimaa omaan pyörimiseensä. Ensiarvoisen tärkeätä on säilyttää oma sotimattomuuden periaatteensa kaikissa tilanteissa. Vain sisäisesti tulee kamppailla ja mietiskellä ihannetta, jotta pysyisi rauhallisessa mielentilassa. Sen verran kun antaa vihalle valtaa itsessään, sen verran antaa tukea niille asenteille, jotka pitävät sotalaitosta pystyssä. Viha, suuttuminen, itsekkyys ja kaikki pakkokeinot, joihin rauhanaktivisti elämässään sortuu, ovat itse asiassa propagandaa armeijan puolesta.
Voimansa ja taitonsa voi sen sijaan panna palvelemaan rauhanihannetta. Aina tarvitaan sekä valistustyötä aseettomuusvaihtoehdon puolesta että yhteistyötä samoin ajattelevien kanssa.
Pekka Peltola, Aseettomuusihmiset, s. 74-75
Selaillessani tohtori Juhani Suomen kirjaa ”Taistelu puolueettomuudesta”, joka kuuluu presidentti Urho Kekkosta käsittelevään elämäkertasarjaan, tein huomioita liittyen Ihmisyyden tunnustajien tekemään aseettomuustyöhön. Tohtori Suomi kertoo presidentti Kekkosen olleen vakaumuksellinen pasifisti ja kokeneen ristiriitaa vakaumuksen ja armeijan ylipäällikkyyden välillä. UKK jopa harkitsi luopumista presidenttiehdokkuudesta vuoden 1968 vaaleissa tällä perusteella. Hänellä oli ajatus ryhtyä ajamaan Suomen puolustusvoimien lakkauttamista. Matti Kekkosen mukaan nämä ajatukset pidettiin vain perheen sisäisinä asioina.
Meikäläiseltä kannalta erittäin mielenkiintoisiksi nämä tiedonannot tekee se, että ainakin 1970-luvun puolivälistä lähtien on Martta Horjander useaan otteeseen maininnut Urho Kekkosen nimenomaisena tehtävänä olleen aloitteen tekemisen Suomen armeijan lakkauttamiseksi. Voidaan ajatella, että juuri tätä tehtävää silmälläpitäen UKK:n oli elämän puolelta suotu saavuttaa niin laaja kannatus ja arvovalta sekä Suomessa yli puoluerajojen, että ulkomaillakin. Martan mukaan paras hetki tehtävän suorittamiselle olisi ollut Helsingin ETY-kokous v. 1975, jolloin maailman huomio oli kohdistunut Suomeen.
Vaikka tuo UKK:n tehtävä ainakin siinä elämässä jäikin suorittamatta, osoittaa tohtori Suomen kirja osaltaan, että Martan näkemykselle oli olemassa realistisia perusteita. UKK:lla todella olisi ollut edellytyksiä ottaa ratkaiseva askel, ja varmasti jotain erikoista täytyy siinä sielussa olla, jolle näinkin tärkeää tehtävää tarjotaan. Hyvät pyrkimykset luovat kuitenkin hyvää karmaa, joka edesauttaa rauhantyötä nyt ja tulevaisuudessa. Ei voi kuin toivoa, että nykyajan poliitikkommekin jättäisivät NATO-intoilun ja muut militaristiset hulluttelut ja syttyisivät UKK:n tavoin sydämessään rauhanihanteelle vieden ihanteensa tekoihin asti.
Seppo Kuulavuori, Väinämöinen-lehti 2/1997


Ihmisyyden tunnustajat
Teosofisia ihanteita käytännön elämässä.
Toimintaamme voi tukea Ihmisyyden tunnustajat -säätiön kautta.