Ideologia
Kalevala, Väinämöinen, kansallishaltia

Kalevalan runoissa kuvastuu muinaisten suomalaisten tietäjien maailmankuva. Niissä on yhtäläisyyksiä eri kansojen jumalaistarujen kanssa. Esim. Kalevalan luomisruno muistuttaa intialaisia luomiskertomuksia ja Lemminkäistaru egyptiläistä Osiris-legendaa. Pekka Ervastin mukaan esim. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat alun perin suomalaisen muinaisuskon jumalolentoja, mutta Väinämöinen on ollut myös suurimman muinaissuomalaisen tietäjän nimenä, josta tuli enkeliolento. Enkeliolentona Väinämöinen on Suomen suojelija ja näkymätön johtaja eli kansallishaltia. Väinämöisellä on ihanne rauhan ja henkisen tiedon kansasta.
Pekka Ervast:
Tietäjät Väinämöisen ja Orfeuksen tavalla arvattavasti itse pukivat näkemyksensä runolliseen muotoon, mutta joka tapauksessa he antoivat sille ensimmäisen tarunomaisen hahmottelun, jota varsinaiset laulajat myöhemmin muovailivat.
Myytit ovat kotoisin ajalta, jolloin ihmisten ajatuselämä kulki mytologiseen eli symbolistiseen suuntaan. Silloin ihmiset eivät vielä kyenneet ilmaisemaan ajatuksiaan samalla filosofisella ja tieteelliselllä tavalla kuin myöhemmin; kieli ei riittänyt. Tuona vanhempana kautena oli yhtä luonnollista ajatella ja puhua symboleissa eli vertauskuvissa kuin on tänä päivänä unta nähdessä. Tietäjät olivat täten pakoitetut käyttämään myyttikieltä, jos he halusivat puhua aikalaistensa järjelle ja panna heidän ajatuksensa liikkeelle.
Jos nyt annan tietäjän itse kertoa kokemuksistaan, mitä silloin kuulen hänen puhuvan?
”Vaivalloinen on tutkijan tie”, hän sanoo. ”Yks’ on juoni juostaksesi naisten neulojen neniä, tuosta toinen käyäksesi miehen miekan tutkaimia, kolmas loikutellaksesi uron tapparan teriä. Vrt. Buddhan sanoja Nalaka-suttassa: ”nyt tahdon selittää viisautta: on oltava kuin veitsenterä” jne. On hiihdettävä Hiiden hirvi ja kynnettävä kyinen pelto, on suistettava Tuonen karhu ja ammuttava Tuonelan joutsen. Vasta kun ne olet tehnyt, voitat itsellesi Pohjan immen ja synnytät hänen kauttaan itsestäsi tietäjän. Lähde sitten Jumalan maille syntyjä syviä etsimään ja tuo tiedot tullessasi ihmisten ilmoille.”
Ja minä ymmärrän hänen sanansa. Vaikea on tutkijan tie, sillä se kulkee hänen oman sydänverensä kautta, yli hänen oman eläimellisen itsensä, halki hänen oman inhimillisen ylpeytensä. Se on oman itsensä puhdistamista synnistä ja saastasta, se ihmisyyden salaisen väen ja voiman herättämistä, ihmisluonnon nostamista lovestaan, ja kaiken asettamista näkymättömän Jumalan käytettäväksi. Hänen sielustaan on tullut ”Pohjan impi”, neito ihana ja puhdas, ja kun hän immelle antautuu, on kuin hän itse syntyisi uudestaan omassa sielussaan tietäjälapsena.
Mutta myytin synty saattaa käydä päinsä toisellakin tavalla. Sen saattaa luoda runoilijan inspiraatio, jota tietäjän sana on hedelmöittänyt.
Sampotaru on mielestäni kuvaava esimerkki siitä, miten runollinen mielikuvitus antaa muodon salaiselle tiedolle. Sampotarun ydin on kertomus ihmeellisestä, onnea tuottavasta, aurinkona loistavasta taikakalusta, joka on ryöstetty ja kätketty kaukaiseen maahan, mutta nyt on vaivalla ja vaikeudella voitettava takaisin oikeille omistajille. Runoilijalla on tietäjäystävä, jota hän rakastaa ja johon hän luottaa; ystävältään hän kuulee monenlaisia merkillisiä asioita: ihmisen henki on kotoisin sankarimaasta, missä vallitsee ainainen kesä ja ainainen päivä; syntyessään tänne maan päälle hän kadottaa alkuperäisen puhtautensa ja loistonsa, mutta sankariluonne taistelee kunnes voittaa sen takaisin; ja kun hän on voittanut, hän loistaa kuin aurinko.
Arvatenkin tietäjä itse käyttää tuosta loistekehästä salaperäistä nimitystä sampo, mutta runoilijan mielikuvituksessa siitä muodostuu yliluonnollinen taikaesine, jonka puolesta kannattaa lähteä taisteluun ja sotaan.
Pekka Ervast: Onko Kalevala ”pyhä” kirja?, referaatti luvuista 4 ja 5

Jouni Marjanen:
Suomalainen mytologia
M. A. Castrén kirjoitti vuonna 1839: ”Minulla on se varma vakaumus, että suomalaiset ovat ikuistaneet kaikki tärkeimmät myytit runoihin.” Martti Haavio taas lisäsi tähän 1967: ”Harvoilla kansoilla on niin monipuolista myytistöä kuin suomalaisilla; Euroopan kansoista suomalaiset on mainittava muinaiskreikkalaisten jälkeen toisella kunniasijalla.” Myytit ovat kertomuksia jumalista.
Suomalaisten mytologisten kansanrunojen sankareita – siis jumalia – ovat Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen. Pääosin heistä kertovista runoista Elias Lönnrot rakensi Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan. Mutta Kalevala ei anna oikeaa kuvaa suomalaisesta mytologiasta. Pyrkiessään luomaan yhtenäistä eeposta erillisistä eri aikoina syntyneistä runoista, Lönnrot tuli kertoneeksi runojen sankareista asioita, jotka olivat runonlaulajille vieraita. Kun Kalevalan ensimmäinen painos vuonna 1835 ilmestyi, huomautettiin hänelle runoissa olevista ristiriitaisuuksista. Niinpä Kalevalan seuraavasta painoksesta Lönnrot pyrki tekemään juoneltaan entistä johdonmukaisemman. Koska Lönnrot Kalevalan toista versiota tehdessään uskoi Väinämöisen, Ilmarisen ja muiden olleen historiallisia henkilöitä, hän karsi siitä yliluonnollisia piirteitä ja mm. poisti kohdat, joissa kerrotaan Väinämöisen olleen osallisena maailman luomisessa. Lisäksi, koska teos oli tarkoitettu säätyläisten luettavaksi, Lönnrot poisti runoista sopimattomina pidettyjä ”alatyylin” ilmauksia.
Mutta onneksi Lönnrotin alkuperäiset kansanrunojen muistiinpanot ovat säilyneet. Niistä ja muiden runonkerääjien muistiinpanoista on koottu 33-osainen teossarja Suomen Kansan Vanhat Runot (1908-1948). Tästä teoksesta olen pyrkinyt poimimaan mytologian kannalta tärkeimmät runotoisinnot ja julkaissut ne kokoelmana nimeltä Suomen kansan jumalrunoja (2001).
Suomalaiset kansanrunot ovat meidän varhaisinta hengenperintöämme. Ne kertovat, mitä meidän esi-isämme ajattelivat elämän syvimmistä kysymyksistä. Kuinka vanhoja ne ovat, siitä ei voi mitään varmaa sanoa. Runoissa on kerrostumia eri aikakausilta. Syntykertomukset, esim. maailman synty ja tulen synty ovat aiheiltaan tuhansia vuosia vanhoja, mutta ovat saaneet runomuodon myöhemmin. Runojen synty taas on yhteydessä kalevalamitan synnyn kanssa. Koska kalevalainen runomitta on vallitsevana virolaisten, vatjalaisten, suomalaisten ja karjalaisten runoudessa, mutta puuttuu saamelaisilta ja vepsäläisiltä, arvellaan sen syntyneen myöhäiskantasuomalaisena aikana 1 000-500 eKr.
Vanhimmat runot lienevät syntyneen kauan ennen Kristuksen syntymää. Viikinkiaika toi runoihin realistisen tuntuisia kohtauksia. Keski-aikana ja myöhemmin lisättiin runoihin kristillisiä ”jumalia” ja kristillistä moraalia. Jokainen aika liitti runoihin omaa väriään: kaupunkien nimiä, aineellisen kulttuurin uutuuksia, ja vanhoja sanoja vaihdettiin uusiin muotisanoihin jne., mutta siitä huolimatta runo kuljettaa muuntuneessakin muodossa sen alkuperäistä sanomaa. Eri asia on, pystymmekö me sitä löytämään ja ymmärtämään.
Mytologisia runoja on kahdenlaisia, kertomarunoja ja loitsuja. Näitä ei aina voi erottaa toisistaan, sillä kertomarunoja on käytetty usein loitsujen johdantoina, syntykertomuksina. Kansa kutsui kertovia runoja virsiksi ja niiden esittäjää nimillä runoi tai runo ja laulaja. Runo-sanan nykyinen käyttö perustuu 1600-luvun lopun sanakirjantekijöiden erehdykseen. Kansan suussa sanoilla runo ja laulaja oli myös toinen merkitys: noita, tietäjä.
Kun Mikael Agricola luetteli Dauidin Psaltarin (1551) esipuheessa hämäläisten ja karjalaisten jumalia, joukossa oli nimet Äinemöinen (Väinämöinen) ja Ilmarinen. Ilmarinen on vanhimpia suomalais-ugrilaisia jumalannimiä. Sitä vastaa udmurttien jumalaa tarkoittava sana Inmar, Ilmer – molemmat on johdettu kielensä ilmaa merkitsevistä sanoista. Agricolan mukaan Ilmarinen sai aikaan tyvenen ja tuulen ja vei matkamiehet eteenpäin. Taivaantaonta- ja Samporunojen mukaan Ilmarinen on takonut taivaan.
Suomalaisten runojen tärkein hahmo on kuitenkin Väinämöinen. Nimi Väinämöinen johtuu sanasta väinä, joka tarkoittaa syvää, leveää, tyynesti virtaavaa jokea tai salmea. Joukahaisen runossa Väinämöinen sanoo olleensa kolmantena miehenä luomistöissä: ilman pieliä pistämässä, taivasta tähdittämässä ja kalahautoja kaivamassa. Maailmansyntyrunossa Väinämöinen muodostelee merenpohjan ja sotka tai jokin muu lintu munii Väinämöisen polven päähän munan tai munia; munan kuorista saa alkunsa maankamara ja taivaankansi, sisällöstä aurinko, kuu ja tähdet. Kyseessä on ikivanha maailmansyntymyytti: orfilaisen myytin mukaan Fanes muodosti munan kuorista taivaan ja maan, ja intialaisen Manun lakikirjan mukaan Brahmâ muodosti munan puolikkaista taivaankannen ja maan. Väinämöisen jumaluudesta kertoo myös se, että hänen apuunsa vedottiin loitsuissa.
Sampo
Maailmansyntyrunoa seuraa usein kertomus sammon taonnasta ja ryöstöstä. Vassilei Malinen selitti runonkerääjä A. A. Boreniukselle Samporunon idean: ”se oli neät moailman alku, kuin ruvettih vasta kyntyö ta kylvyö laittamah.” Maksima Möykkönen taas kertoi Väinämöisen tehneen kirjokannen ja panneen siihen kaikki rikkaudet ja viisaudet. Jaakko Huovinen selitti, että sammosta ”kaikki runot ja velhouvet on lähteneet alkuun”. Väinämöistä voi verrata vaikkapa babylonialaisen tarun Oannekseen, kalaihmiseen, joka nousi merestä ja toi ihmisille sivistyksen, kirjoitustaidon ja tieteet, lain, astronomian sekä uskonnon ja opetti heille myös maanviljelystä, geometriaa ja taiteita.
Sammon kertosanana esiintyy tavallisesti kirjokansi. Sampo ja kirjokansi eivät välttämättä ole toistensa synonyymejä. Runoissa kertosana ilmaisee asiaa, joka on jotain sukua pääsanalle, se voi laajentaa, täydentää tai syventää sen merkitystä, olla jopa sen vastakohtakin. Kirjokansi merkitsee kirjavaa kantta tai kirjavalla kannella varustettua. Runoissa se usein merkitsee kirjavaksi tähditettyä taivaankantta. Tulensyntyrunossa kirjokansi esiintyy taivaan kertosäkeenä.
Sana sampo on johdos ’pylvästä’ merkitsevästä sammas-sanasta. Sammas (genetiivi sampaan) on arjalainen (iranilainen) lainasana. Yhteisestä kantasanasta johtunevat myös muinaisintian stambhah, ’patsas, pylväs’ ja liettuan stambas ’kasvin varsi’. Sananalkuisen st-:n korvautuminen s-:llä on todettavissa myös balttilaisissa ja vanhimmissa germaanisissa lainasanoissa.
Sanat sammas ja kirjokansi esiintyvät myös muutamissa loitsuissa, toisinaan sammakko-sanaan sekoittuneena. Kun lehmä ei anna maitoa, pyydetään loitsussa, että maito tulisi takaisin manalasta, sampaan tai sammakon jalan juuresta, kirjokannen tutkalmesta. Castrénin Vuokkiniemellä 1839 muistiinkirjoittamassa säeparissa sanotaan: ”Siivatta [nauta] on sampahan jalan juuresta, kirjokannen tutkalmesta.”
Uno Holmberg (Harva) esitti Virittäjä-aikakauskirjassa 1918 ensimmäisen kerran käsityksensä, jonka useimmat tutkijat ovat hyväksyneet ja sitä edelleen kehitelleet. Holmberg yhdisti sammon monien kansojen tuntemaan maailmanpatsas-käsitteeseen. Maailmanpatsaaksi kutsuttiin pohjoisnavan ja taivaannavan välistä taivaanakselia. Etsiessään maailmanpatsaan vastinetta Suomen kansan vanhoista perimätiedoista, hän kiinnitti huomionsa sellaisiin sanontatapoihin, joissa pitkäikäistä ihmistä sanotaan mailmantolpaksi tai maalimanpattaaksi: esim. Ypäjällä sanonta ”ellää maailmantolpaks” tarkoitti, ettei milloinkaan kuole. Lönnrotin sanakirjassa on sanonta: ”eihän tuo toki eläne maasammaksi” (Metusalemin ikäiseksi). Sitä vastaa virossa: ”ega ta voi ilmasambaks jääda”, ’eihän hän voi elää ikuisesti’. Virolais-suomalaista sammasta vastaa saamelaisten maylmen stytto ’maailman pönkkä’ eli veralden tšuold ’maailman paalu tai akseli’. Veralden tšuold merkitsee myös pohjantähteä. Sama mielikuva on ollut altailaisia kieliä puhuvilla kansoilla, joiden kielissä pohjantähti merkitsee ”rautaista eli kultaista patsasta”.
Aasiassa maailmanpatsaasta on tehty uhrein palvottuja kuvia ilmenee K. F. Karjalaisen teoksesta Jugralaisten uskonto (s. 162-164). Näin lienee asian laita ollut Suomessakin. Siihen Harvan mielestä viittaavat sammon taonta- ja ryöstörunot.
Maailmanpatsaista ja niiden kuvista Holmberg kertoo kirjassaan Elämänpuu seuraavaa:
”Niinpä uhratessaan Salymin latvoilla Ahvenjärvenukko nimiselle haltialle sikäläiset ostjakit pystyttävät järven jäälle n. sylen pituisen kuusisen pylvään, johon veitsellä tekevät”seitsemään kohtaan seitsemän pilkkaa”. – – Krasnojarskin museossa näkee niitä tallella, ja ne ovat n. pari syltä pitkiä jotakuinkin ohuita riukuja, joihin on seitsemään kohtaan toinen toistaan ylemmäksi veistetty syvä pykälä; niiden vastineita tapaamme samojedeillakin. Pykälien asemesta on toisin paikoin ollut tapana jättää tähän paaluun seitsemän oksankantaa. – –
”Perehtyessämme aasialaiseen maailmankuvaan ei meidän ole vaikeata selittää, mitä nuo seitsemän jatkosta, pykälää tai oksantynkää kuvastavat. Epäilemättä ne edustavat taivaan seitsemää kerrosta, mikä kuvitelma on yleinen ostjakkien y. m. keskuudessa. Nuo ”pykälät” esiintyvät myös Altain tatarien shamanimenoissa, vaikkakin täällä taivaankerroksia kuvitellaan olevan yhdeksän. Loitsimaan ryhdyttäessä rakennetaan Altailla erikoinen teltta, jonka keskelle pystytetään koivu siten, että puun latva kohoaa ilmaan katoksen keskessä olevan reppänän puhki. Koivun runkoon veistetään yhdeksän pykälää, joiden selitetään olevan yhdeksänkerroksisen taivaan vertauskuvia. Pyrkiessään puuta myöten ylimpään taivaaseen on shamanin noustava kaikkien kerrosten läpi. Se tapahtuu siten, että noita loitsiessaan vähitellen kapuaa ylöspäin pykälä pykälältä. Kun hän on asettanut jalkansa alimmalle portaalle, on hän saapunut ensimäiseen taivaaseen ja niin hän kohoutuu vihdoin yhdeksänteen asti.”
Verrattakoon tähän, mitä Asko Parpola kertoo joogasta Aarne Kinnusen toimittamassa kirjassa Itämaiden estetiikka:
”Yogan juuret ovat muinaisaikojen shamanismissa, jossa noita kiipesi taivasta ja maata erottavaa maailmanpuuta pitkin taivaaseen transsissaan, hänen ruumiinsa pysyessä liikkumattomana maan päällä. Himo synnyttää tietämättömyyden ja himon taas aistien kosketukset eri alkuaineitten muodostamiin materiaalisiin objekteihinsa. Kun yogan harjoittaja hillitsee aistinsa ja pakottaa ne irrottautumaan objekteistaan, hän voi vaipua mietiskelyyn. Inhimillisen tietoisuuden valveillaolo merkitsee käärmeen muodossa sukuelinten tienoilla olevassa alimmassa hermokeskuksessa kerälle kääriytyneen jumalaisen tietoisuuden nukkumista. Nyt se herää ja alkaa pitkin Meru-vuorta vastaavaa selkärankaa kohota kohti ihmisruumiin zeniittiä merkitsevää lakiaukeletta päälaella. Matkallaan se ohittaa Meru-vuoren penkereitä eli eriasteisia taivaita vastaavia hermokeskuksia, jolloin yogi saavuttaa jumalallisia ihmekykyjä. Poistuessaan lakiaukeleesta ruumiin ulkopuolelle feminiinistä alkuprinsiippiä edustava Kundalini-käärme yhtyy tuhatterälehtisen lootuksen kuvaamaan herraansa, maskuliiniseen alkuprinsiippiin, jota makrokosmoksessa edustaa tuhatsäteinen aurinko. – –
”Lakiaukele, ’Brahman aukko’, on se tie jota pitkin valoksi määritelty sielu syntymähetkellä tunkeutuu ruumiiseen.”
Lakiaukeletta vastaa intialaisessa makrokosmoksessa pohjantähti. Kosminen maailmanpatsas, -puu tai -vuori on siis myös ihmisessä itsessään, mikrokosmoksessa. Pekka Ervast esitti 1916 ilmestyneessä kirjassaan Kalevalan avain, että sampo on ”uusi kuolematon taikaruumis, jonka vihitty itsellensä luo fyysillisen ruumiinsa välityksellä.” Sitä sanotaan kirjokanneksi, ”koska se valmiiksi muodostuneena hohtaa kuin aurinko ja tietäjän silmällä nähtynä on kuin ylen loistava valokehrä (aura), jonka keskeltä siintää täydellisen ihmisen ihana haahmo – ”Herra taivaasta”, augoeides, kuten mysterioihin vihityt kreikkalaiset filosofit sanoisivat.” Sammonryöstö-runo kuvaa sellaisen tiedon etsintää, joka kehittää tätä tietäjän aurinkoruumista.
Kansanrunoissa Pohjola samastuu usein tuonelaan. Pohjoisten kansojen uskonnoissa manala sijaitsee usein pohjoisessa. Tuonelaan viitannee myös Pohjolan väen vammaisuus: Pohjan akkaa sanotaan milloin sokeaksi, milloin harvahampaaksi, Pohjolan tytär on luonnottoman laiha jne. Ilomantsilaisissa Lemminkäisrunoissa kuvataan Hiitolan tai Pohjolan tupaa valtavan suureksi, samoin kuvataan skandinaavisessa tarustossa Odinnin kodin, Valhöllin eli Valhallan hallia.
Väinämöisen ym. matkat Pohjolaan ovat tietäjien matkoja tuonpuoleiseen maailmaan. Matkantekovälineinä on usein erilaisia eläimiä. Arhippa Perttusen Ansiotyökosinta-runossa Väinämöinen ottaa kotkan hahmon ja Lemminkäisen runossa Lemminkäinen muuttaa itsensä sudeksi, kärpäksi, oravaksi ja kyykäärmeeksi. Käsitys hahmoeläimistä on suomalais-ugrilaisille kansoille yhteinen. Hantien mukaan ihmisellä on olemuspuoli, jota läntiset hantit kutsuvat nimellä is. Tämä is voi unen, tajuttomuustilan tai valekuoleman aikana joutua ruumiin ulkopuolelle. Sen sanotaan poistuvan ruumiista pääskysen tai kärpäsen näköisenä. Kysymys on siis out of body -kokemuksesta. Miksi ruumista irtautunutta ihmisen osaa kuvataan eläimeksi? Ervastin mukaan ihmisen tunteet pukeutuvat astraalimaailmassa eli unimaailmassa jonkin eläimen muotoon.Pekka Ervastin mukaan ansiotyökosintarunoissa kuvataan tietäjän initiaatiota. Pohjan neidin tai Hiiden tyttären kosijoilta vaaditaan tavallisesti kolme ansiotyötä. Tehtävät vastaavat tajunnan kolmea olemuspuolta, sieluosuutta tai näkymätöntä ruumista: tietäjäkokelaan tulee kyntää kyinen pelto eli puhdistaa ajatusruumiinsa pahasta, valjastaa hevonen eli hillitä tunneruumiinsa ja pyytää Tuonelan hauki eli ottaa haltuunsa puoliaineellisen kaksoisruumiinsa voimat. Pohjan neiti on ihmisen taivaallinen puoliso, korkeampi minä eli suojelushenki. Monissa uskonnoissa on ihmisen yhtymistä korkeampaan minäänsä kuvattu avioliittona tai sukupuoliyhdyntänä. Muutamien Siperian ja Keski-Aasian kansojen parissa tavattujen kertomusten mukaan šamaanilla on intiimi suhde vastakkaista sukupuolta olevan suojelushenkensä kanssa.
Jouni Marjanen (toim.), Suomen kansan jumalrunoja, s. 9-17

Pekka Ervast:
Ihmisen oma inhimillisyys on siinä, että hänellä on korkeampi minä, yksilöllinen minä, joka useampia kertoja syntyy persoonalliseen maailmaan. Kun kansa on noussut sivistystasolle, yhdistynyt yhdeksi kansaksi vaikkeivat sen yksilöt vielä olisi heränneet minkäänlaiseen kansallistuntoon, mutta ovat kuitenkin aivan kuin ulkonaisten olojen aiheuttamina muodostaneet yhteiskunnan ja yhtyneet kansaksi ja valtioksi, niin silloin sillä kansalla on jokin, joka vastaa ihmisen korkeampaa minää. Silloin näet liittyy kansaan olento, jota me kutsumme sanskritin kielellä deevaksi tai suomalaisella sanalla kansan suojelushaltiaksi, tai sitten nimellä jota yleisesti käytetään, vaikkei sitä ymmärretä tässä todellisessa teknillisessä merkityksessä, nim. kansallishengeksi tai kansanhengeksi.
Suomen deeva ei ihaile ulkonaista komeutta, ei rikkautta eikä valtaa, sillä hänelle ominaista on yksinkertaisuuden kauneus. Tämä piirre näkyy myös kansamme yksilöissä, sillä ne suomalaiset, joissa Suomen kansan henki on vähänkin elävä, eivät saata ihailla ulkonaista loistoa ja ylellisyyttä.
Suomen deeva on hiljainen ja sävyisä. Hän ei usko väkivallan voimaan, hän uskoo ainoastaa odotukseen ja kärsivällisyyteen. Hän tietää, että se ihminen, joka osaa tahtoa, ajatella, odottaa ja kärsiä, se lopulta voittaa ulkonaisestikin.
Monta sataa vuotta sitten meidän deevamme heräsi näkemään ja tajuamaan kristusrakkauden ihannetta, sitä veljeyden ihannetta, joka kansojen kesken toteutettuna kieltää sodan. Tämä heräymys oli käänteentekevä tapaus hänen elämässään. Hän ymmärsi, että jos hän ottaisi Suomen tai minkä tahansa kansan kohtalon ohjatakseen, hänen velvollisuutensa olisi inspiroida sitä yrittämään semmoista, jota ei yksikään kansa maan päällä vielä ollut yrittänyt. Ei hän ollut yksin. Oli toisiakin deevoja, jotka näkivät ihanteen. Oli tovereita hänellä, joiden kanssa hän solmi liiton, liiton veljeyden toteuttamiseksi maan päällä.
Tälle kansalle hän päätti opettaa, että viha ei lopu vihalla, vaan rakkaudella, ja että väkivallan miekka on taottava työn auraksi. Kansa, jota hän rakasti, oli kovia kokenut; se oli oppinut raatamaan, kärsimään ja kestämään. Rikkaus ja loisto, kunnia ja menestys ei ollut sen kansan silmiä sokaissut. Se oli kansa, joka tiesi, missä elämän todelliset arvot piilivät. Se oli laulun ja tiedon ja sanan mahdin kansa. Oliko se kuuleva ja ymmärtävä haltiansa ääntä?
Pekka Ervast, Uudestisyntyvä Suomi, referoitu

Ihmisyyden tunnustajat
Teosofisia ihanteita käytännön elämässä.
Toimintaamme voi tukea Ihmisyyden tunnustajat -säätiön kautta.