SINULLE Sinulle itkuni itken maa puoleesi kasvoni kääntyneet on Sinun silmäsi katsovat minuun lohdutat ihosi tuoksulla Sinulle lauluni laulan Sinulle ilon hetkeni annan taivas sineesi lintuna lennän Sinä syliisi suureen kiedot koko maan aurinkos lämmittää loistollaan Sinulle soittoni soitan Sinulle elämä ikuinen Sinä äärettömyyksien summa Olen vain pieni ihminen virtas voimassa hennolta tunnun Sinulle sieluni annan Sinulle ihminen veljelleni pienen liekkini loistavan tahdon Olet taas pitkällä matkallasi tiemme hetkisen yhteinen on Sinun puolestas rukoilla voin. AURINKOVOIMAA Aurinkovoimaa on maa tulvillaan hohtaa taivas uutta valoisuutta Säteet sielujen nyt veljet yhteen liittää Isän auras hyvä olla on ja kiittää elämää Aurinkovoimaa on maa tulvillaan Sitä kokea me saamme kun kaiken kanssa toisten jaamme Aurinkovoimaa on maa tulvillaan jott' ei miekat roikkuis enää vyöllä vaan vanhat velat maksaisimme työllä, sill' ain rauhanmajaa rakentaa ken ees kerran nähdä saa kasvot Totuuden. Aurinkovoimaa on maa tulvillaan ken sokeana kulkee ken sen aistii joka solullaan Tule kotiin rakkauden oi veli ihminen oot olento sä ikuinen Ei sulle maailman kellot enää soita tule kotiin tule Voita.

TIMANTIT Niin kirkas ja puhdas on pakkaspäivän kuulakkuus auringon säteet kultaavat puita hangilla hohtaa tuhansia timantteja. Tällaisena päivänä kohtasimme kerran välillemme muodostui ystävyys kuin vanhoja tuttuja olisimme olleet aloimme yhdessä taivaltaa. Ihmeellinen on auringon salaisuus kun keskellä kylmintä aikaa saamme nähdä hangilla timantteja. Nyt on ympärillämme veljiä kaikki yhdessä vaellamme rakentaen rauhan maata iloa ilmoille virittäen julistaen Aseettomuuden pyhää sanomaa mestarien antamaa. Se saa maailman myrskyämään nousee pilviä taivahalle saattaapa tuiskukin tulla joka vie hangelta timantit. On lumessa vaikea taivaltaa niin hämärääkin on mutt' kun veljeänsä rakastaa voittaa ahdingon. Niin jatkuu vaelluksemme illan yhä hämärtyessä yön jo lähetessä. Painumme lähemmäs toisiamme äitimmekin mukana on kuljemme tiiviissä rykelmässä äitimme keskellä lämpöä jakaen me ympärillä hiipivää kylmyyttä loitolla pitäen. Käy tiemme halki pimenevien seutujen alas laaksoon ihmistajuntojen jonne vain harvoin päivän kajo käy ei enää kimmellystä hangillakaan näy. Ja kun kulkumme viimein johtaa siihen pimeimpään osaan maailmankaikkeudessa missä ihmissielut odottavat vapautustaan Voimme viedä sinne runsaasti valoa mukanamme Sillä auroissamme loistavat nyt timantit joiden kirkkaus ei koskaan häviä.

KUKA? Kuka laulaa laulua hiljaista ihmissydämen istuimella? Kuka se on, joka armahtaa, vaikka vääryyteen vaipuu mieli? Kuka on hän, joka jaksaa kantaa, Eikä vihankaan alla tahdo takaisin antaa, vaan hiljaa, niin hiljaa vain soi? Se silloin oot sinä ja silloin minä, kun meissä elää rakkaus, se silloin on jokainen ihminen, jonka sydämen istuimen on valloittanut voima sen. On välillämme lanka kultainen, se sykkii aina uusin sävelin, sinä rakkaus oot aina valmis ja hyvä, kun vain sallin, voit lähestyä. Ja kerran kun veljeni katseen mä kohtaan, kun jaksan auttaa, voittaa ja nostaa, hämäryys häipyy yltäsi sun ja astut valossa hiljaa lähelle mun.

SININEN Sielussa sävel sininen soi, sininen, vieno ja murheinen, oi. Se murhe ei tuskaa oo, surua suurta. joka kaiken mustaksi muuttaa voi, vaan sielun huoneessa sininen soi. Murheesta kasvaa lämpö ja vahvuus, murheesta nousee tietoisuus, joka syvällä tuntee sen, yksin on lopulta ihminen. Yksin syntyi hän sylistä Jumalan, myös kuoleman kohtaa yksin hän. Voi kulkea elämän polkua kaksin, Rientää veljesjoukossa käsityksin, tuntea ilon ja onnenkin juurta, kokea tuskaakin suurta, mutta silti on yksin seistävä siellä, portilla kauas vievällä tiellä. Sävel sininen jatkaa sointiaan, jotain uutta mukanaan, joka aivan hiljalleen koko sydämen saa kaikumaan.

LUOTTAMUKSEN LÄHETTI Keskelle pimeyden keskelle tuskan ja vaivan se tuli tuo luottamuksen lähetti ja ruususen pudotti Jo lennosta se lirkutti aamun maa on, se on Se oli kuin valon väläys joka hetkeks sieluni siiville sai näkemään korkeemmalta itsekkyyden ja esteiden yläpuolelta Ja vaikka se oli vain hetki yksi välähdys vain miljoonien vuosien valovirran elämien pitkän pirran niin luottamusta se lujitti ihmisessä olevaan hyvään tuohon olemassaolon suureen salaisuuteen - Rakkauteen Ja vaikka istuin siinä yksin keskellä pimeyden niin tunsin tuoksun tuon ruususen - luottamuksen lähetin ja tiesin mun annettava on se nyt eteenpäin sillä aamun maa on aamun maa on henkäys jokainen joka luottamusta lähettää. (1989)

TOIVON PISARA Minä katselin harmaita pilviä ohitse lipuvia ja mitä minä näin vain harmaata vain harmaata Tuuli yltyi ja ylitse kävi taivas kyyneleitä vuodatti kasvoilleni kasvoilleni Ja minä katselin kuinka kevätsade keinutti ruohonkortta ja koivunvartta ja männynneulasta Se mua jotenkin liikutti kun näin läpi luonnon itkevän sydämeni murheeseen hiljaiseen hiljaiseen Silloin mä toiveeni sinilinnun lentoon päästin ja annoin kohota korkeelle päälle pilvien harmaiden ja aattelin pisaratkin puhtaita olla vois ja kevätkin kauniimpi ois jos ihminen itsekkyytensä kahleet katkois ja lentoon lähtis Silloin kuulla vois vaikka laulun sinisiiven sisällänsä soivan tai nähdä toivonsäteen pilkistävän pilviperheen takaa kun aurinko itseänsä esiin kaipaa Minä katselin harmaita pilviä ohitse lipuvia ja mitä minä näin mitä minä näin Säteissä valon vain pisarat kimmelsi kuin hetket herkät ajan helminauhan Ja mä ymmärsin jos kyynelillä kastaa seppeleen tuon suruista solmitun ajan peilistä peilaat taas kuvaasi kirkkaampaa Minä katselin harmaita pilviä ohitse lipuvia ja mitä minä näin mitä minä näin sieluni seestyneen siniseks avaruuteen. (1991)

PYYNTÖ METSÄLLE Oi metsä, muukalaiseksi tunnen itseni sinussa. En osaa yhtyä lehtiin puhkeavien koivujen riemuun. Ja rumasti rasahtelevat katkeilevat oksat  jalkojeni alla. - Olen niin kömpelö vieras, oi metsä. Sinulla on paikkasi lepälle ja hongalle, rastaalle ja perhoselle. Mutta minä en löydä sinusta itselleni sijaa. Olisinpa kataja sinun kalliollasi - voisin antaa pyylle piilon. Olisinpa kuusi sinun rinteelläsi - eivät ne kysy, kenelle suojansa antavat. Olisinpa mänty - niin tukevat ovat sen hartiat minun painaa väsyneen pääni. Jumala teki ihmisestä luomakunnan kuninkaan, sanotaan, mutta minä tahtoisin olla palvelijasi oi metsä! Sillä sinun viisautesi on suurempi kuin minun hatarat päätelmäni - et sinä kysy kyynelten syytä, kun annat ihmisen itkeä syliisi.

NIIN AATTELIN MINÄ IHMISYYTTÄ Niin aattelin minä ihmisyyttä ja ihmisen näin kuin vanhuksen hymyilevän, joka katsoo, kauniina näkee elämän kaaren ja hymyillen luopuu, kun tuonelan saareen käy kutsu viimeiseen lähtöön. Niin aattelin minä ihmisyyttä ja ihmisen näin kuin kantavan iestä; katsoin kuin tietänsä kulkevaa miestä, joka tarmonsa työssä oli armon vyössä. Rakentain rauhaa oli tahtonsa seistä maailman yössä. Uljas, ken nousee kaaduttuaan, ken koittavi viimeiseen asti. Niin aattelin minä ihmisyyttä ja ihmisen näin kuin itkevän salaa, kuin äidin surevan lastaan. Näin sen rinnassaan kantavan armastaan ja rientävän palaavaa vastaan. Niin aattelin minä ihmisyyttä ja ihmisen näin, kerran jokaisen, astuvan henkeensä, vapauteen. Joka ikuista muistaa Itsensä unohtaen, silmin avoimin aikansa kohtaa. Niin näin minä ihmisen kulkevan tietään. Oli katseessaan riemu kuin lapsen.

PRO FINLANDIA ITSENÄISYYS Kauan, kauan sitten näihin aikoihin nähtiin valokaaret pohjoisen maan yllä. Monet kuulivat elämän kanteleen soinnin, joka oli täynnä lupauksia. Sen riemun iloisista kilvistä loisti menneisyyden tietäjien ja sankarten valo: valtio oli syntynyt, kansa vapaa ja itsenäinen! Kolkoimmankin korven huokauksessa soi uuden päivän sarastus. Keskelle talvista yötä, keskelle kuuraa ja jäätä syntyi maa, Suomen maa ja sen tuhansien korpien kansa. Siitä avautui suuri ihanteen tie, jonka valo oli näkyvä kaikille. MATKALLA Laulussa lauletaan: matkamiehen tie ei kait koskaan perille vie. Mutta me olimme matkamiehiä, joiden katse oli suunnattu kauas, kohti sinessä häämöttävää horisonttia. Me uskoimme tulevamme perille. Me uskoimme kantavamme totuuden kalpaa. Me uskoimme olevamme omine intomielisyyksinemme ja omistushaluinemme aina oikeassa. - Tuo tuossa on työmies, tuo herra, tuo narri! Repivät pohjan tuulet vinkuivat jäisessä yössä, taiston tuimat liekit leimahtivat yli maan ja kansan. Ihanne, toivo ja veljellisyys olivat sanoja vailla tekoja. Intohimojen liekit hävittivät unelmat ja takaa paljastui raaka todellisuus. Me matkamiehet pimeässä, kuuraisessa yössä olimme oudolla matkalla vailla valoa. Me kysyimme turhaan tietä, tie oli hävinnyt! Jäljellä oli vain pieni polku läpi tumman korven ja harvat olivat enää ne, jotka sen löysivät.   UNELMIA Läpi vuosisatojen, läpi aikakausien laskettiin perusta unelmalle, suurelle tielle, jolle pieni kansa vailla valtaa ja kunniaa oli astuva. Kansa, jonka kanteleen kielet olivat ikuisuuden kultalangoista taotut, jonka kunnailla oli kerran astuva Ilmarinen, Lemmetyinen ja Väinämöinen vapaina ja valistuneina kaiken turhuuden kahleista. Tieto, rakkaus ja vapaa tahto oli vievä kansamme sankaritekoihin, joiden kaltaista ei ennen ole nähty. Siksi taivaiden vahvuuksista kuului käsky olennoille, joita Kalevan pojiksi on nimitettävä: Astukaat alas, nyt on hetki koittanut! Nyt on suuren auringon aika alkanut! Vesimiehen kuvio on tullut taivaalle. Poika on syntyvä ja vapauttava kansat sodan ikeen alta! - Riemua täynnä he kokoontuivat Suomen kansan enkeliolennon, Väinämöisen, ympärille ja lupasivat yrittää. - Hän loihti heille kultaiset kanteleet, jotka sinä hetkenä ilosta, riemusta ja innostuksesta soivat jumalaista soittoa, joka kuului kuin pyhä hymni avaruuden vahvuuksissa. Jossain kaukana aurinkokunnan sydänmailla viisaat jumalat sen kuullessaan sanoivat: Kuulkaa, kuinka kehittyneet sielut säteenä loistavat iloa ja voimaa. Olkoon heidän planeettansa nimi tästä hetkestä lähtien Kanteleensoitto! - Silloin suuri pyörre henkimaailmassa voimistui galaksin muotoiseksi, jonka keskellä hohti jainaristi. Suuren pyörteen tavoin se veti suuria sieluja kaikista kansoista Suomen auraan tekemään työtä uuden ihanteen puolesta. He ruumistuivat yksi toisensa jälkeen mukanaan halu auttaa. - Siitä syntyi suomalainen kirjallisuus, suomalainen tiede ja taide. Siitä unelmasta lauloivat tietäjät ja runonlaulajat, miehet ja naiset, jotka aineellista puutettakin kärsien jaksoivat ylläpitää ihanteensa, jonka kerran taivaan vahvuuksissa olivat saaneet. - Nämä Kalevan pojat kokosivat tämän kansan ja antoivat itsestään sille sydänverensä. He opettivat heitä taloudellisesti, siveellisesti ja henkisesti. He kokosivat Kalevalan ja näyttivät meille kulttuurikansan tien. He antoivat meille ihanteen soinnin, jossa oli kuolemattoman unelman alku.   ITSEPÄISYYS Me olemme itsepäisiä itsenäisiä, me suomalaiset. Me, joille oli avattu maailmoita syleilevä tie näyttää esimerkkiä kaikessa hyvässä ja kauniissa, vaan me emme kuunnelleet. Me tahdoimme olla toisten kaltaisia vallassa ja kunniassa. Me tahdoimme sitä mitä tahdoimme ja myös sitä saimme. Me maistoimme kunnian maljasta ja maksoimme tuhansien ihmisten hengen kuolleina ja rampoina. Me kourasimme syvältä maan multaa ja lankesimme, koska hengen elämä, viisasten innostus ei meille kelvannut. Me syöksyimme sodan tuliseen hornankitaan puolesta maan ja kansan - niin silloin sanottiin ja sodalle uhrattiin. Me emme moiti heitä, emme laakeriseppelein korista. He silloin tekivät parhaan ymmärryksensä mukaan. Itkevät vaimot, isättömät lapsetkorjatkoot isiemme voittojen ja tappioiden summan. - Enkelimme unelma oli vain painettu alas ja polku, joka korven yössä vielä häilyi meille matkamiehille, kävi välillä niin hämäräksi, ettei sitä luullut olevankaan. Sen eteen oli pystytetty sankarihautausmaan ristejä niin ettei kukaan sitä enää huomaisi. Suomi oli kyllä vielä itsenäinen suuren itsepäisyyden korkealla hinnalla, raajarikkona, pää puhki ajettuna Karjalan männyllä.   AINE Seison neonvalojen keskellä ja katselen kadun ihmisiä. Suuret talot, kadut, savuavat autot, rautalinnut taivaalla. Aineen ajatus istuu kaikkien rinnassa yltäkylläisyyden alttarilla: välinpitämättömät, juurensa menettäneet ihmiset, kuvastuuko heistä tietäjiemme unelma? Jossain syvällä ehkä, jos ollenkaan. Orpoina kulkevat ne, joiden sydän unelmia etsii rikkirevittyjen kotien, ainaisten elintasoriitojen ja poliittisten taistelujen keskeltä. Maailmamme on muuttunut aatteettomaksi paikaksi, jonka halu on vain ottaa ja omistaa. - Siksi polku, jonka edessä oli jo sankariristit sai vielä seurakseen vinyylisen amerikkalaisen unelman vauraudesta ja rikkaudesta, lamasta ja köyhtymisestä, uskosta aineeseen, joka tänä itsenäisyyspäivänä oli meidät pettänyt. - Se ei sittenkään ollut meidän unelmamme.   TULEVAISUUS Sieltä täältä alkaa kuulua kauan kaivattua soittoa. Tuulen lailla viriää tuhannet helkatulet ja elämäntaidon mestarten opetukset. Valokiiloina ne leikkaavat pimeää yötä: yhä elää suuren unelman henki, yhä aineen yön keskelläkin kajahtavat Väinämöisen laulun säveleet! Taas kuuluu taivaan vahvuuksissa käsky: Ruumistukaa! Sielut näkyvät ja näkymättömät käyvät lietsomaan uutta sampoa, tiedon ja viisauden temppeliä, jossa elämän soitolla on sijansa ja ihmisen pojalla koti. - Taas viriää vanhojen tietäjien henki. Nyt uusilla kultaloimilla kudottuna herää uusi usko suureen unelmaan, aseettomaan kansaan, joka omalla olemassaolollaan on näyttävä tien muille kansoille. - Vesimiehen aika on alkanut, suuri tietäjä syntynyt. Itsekkyyden ristit ja aineelliset unelmat raivaten hän on näyttävä meille tien, totuuden tien. Sillä hänen jälkeensä on kirjoitettu: Se, mikä on ollut piilossa, on tuleva näkyväksi. Polku on muuttuva nyt valtatieksi, jota tuhansin sieluin kuljetaan! - Siinä on meidän tulevaisuutemme kuva,< tie ja elämä.   PROLOGI Tähtisen taivaan alla yhtenä iltana, itsenäisyyspäivän iltana, kun tuhannet kynttilät syttyivät kotien akkunoilla, voi kuulla kuin kaukaista soittoa pieneltä suomalaiselta kummulta. Se tähtisen yön keskellä loistaa vaatimatonta valoaan. Sen sydämestä kumpuaa kiitos isälle, kaiken olevaisen ylläpitäjälle ja isänmaalle, sillä tämä maa on oleva pyhä maa ja sen maan sydämessä on kerran elävä pyhä kansa, joka toteuttaa tietäjiensä unelman. - Siis nouse, Suomi, kansa, maa! Pro Finlandia nyt kaikunsa saa!   Ari Kastegren/1991

"Yltäkylläisyyden alttarilla: välinpitämättömät, juurensa menettäneet ihmiset, kuvastuuko heistä tietäjiemme unelma? Jossain syvällä ehkä, jos ollenkaan. Orpoina kulkevat ne, joiden sydän unelmia etsii rikkirevittyjen kotien, ainaisten elintasoriitojen ja poliittisten taistelujen keskeltä."

SOI SANAT LAULAJAN Kun maailman kylmyys sieluin syvyyksiin hiipi, kun väsymyksen kyyneleitä yössä mä itkin, silloin koskettikin sydäntäin kuin jokin hentoinen siipi. Lie tuo lähennyt salaisia teitään pitkin. Kukaties saapui kaukaakin, jostain tajuntain takaa, tai kenties läheltä aivan. Kuka tietää - mutt' oloni mun muuttui kuitenkin, muuttui muuks mielen murhe ja vaiva. Tunnenko sitten tuota siipeä hentoa, joka kosketti sydäntäin antain aatoksillein lentoa? Tunnenko mä murhein muuks muuttajaa, tuota salaista surujein sammuttajaa? Vain tovin ajoittain häntä mä tunnen, en viel kovin enkä tiedä, kunne kauniist, koskettuaan palajaa. Mutt' kaihonliekin hän sytyttää saatta ja nytkin jälkeens jätti hän mielen lämpöä viriävän, mielen elämää etsiskelevän. Muistissain nyt kuvat kulkivat hetkistäin herkimmistä, noista heleimmistä, hentoisimmista, kauneimmista kannettavistain. Kuvat nuo kulkivat, kulki muistin vinha voima, ja kummast sitten mulle sanat jostain alkoi soimaan. Nuo sanat lausui taannoin Laulaja muuan kesäillassa kerran jälkeen päivänpaahteen kuuman. Ei ollut meitä kuulijoita monta silloin, kun laski Laulaja sanojens vuolasta vettä. Ja vain aniharvoin, ei tavallisin illoin saada sanoja sellaisia - kuin elämän mettä. Oliko korvat meillä kaikki kuulla? Oliko sydän hiljaa ja avoinna, sovussa ja rauhaisna? Oliko mieli meillä miettiväisnä, tunnot tuolloin tutkivaisna siin hetkessä herkkänä, heräelevänä, sanoja kun sateli satoja silloin, tuhat tuli tutkittavaks mit ei ennen milloin? Luulenpa ett' kesäiltana tuona, kun istuimme koolla siell Laulajan luona, moni meistä vain pisaran kastetta sai, mutt' paljon voi olla jo pisara saatuna tosilaulajan sanavirrasta. Jos ken erämaata elotonta sielussaan kantoi tai tunsi autiuden tuntehen, silloin kasvulle tuo Laulaja alun antoi, kaivoi voiman taas uskoa uutehen. Tai jos joku oli lukossa aatoksinensa, umpikujassa kummassa, kuin ois vastassa seinä, silloin tieto Laulajan, syvyys tuo sanojensa sai auki ovea, toi valonsäteitä. Ja kuka uupua oli suureen valheen valtaan, ain sotaisaan mahtiin maailman, sai innon taas esiin epäilyn alta, tahdonkipunoiden tunsi nyt leimahtavan. Kauemmas kantoi nyt katseen valo, kauemmas nousi aatosten nuoli ja hahmottui tutummaks tuo ihanne jalo, haihtui turhien tunteiden turha huoli. Uskoisin niin, moni enimmin nyt pohti, miten kasvaa taitaisi tääll' kauneutta kohti. Ja kauneus - se kai unestaan oli herännyt, toivo tulevasta taas luokse tullut, kuin ois kimpun unelmia kukin kerännyt, sydän iloinnut nyt, kun oli suottakin surrut. Niin kulki siis kuvat tuon kesäisen illan, kun sanoja saimme siell' Laulajan luona. Kulki kuvat - minä muistini sillall' kauan katselin, tuumailin kaikkea tuota, siin kuulostelin mä kummissani. Miksen asettais noit sanoja sydämeeni soimaan, miksen mä niiden elää siellä antaisi? Miksen etsisi enempi Hyvän voimaa? Sehän suruin, itkuin yli kantaisi? Vaikk' vastustaa valheen verhot niin monet, vaikk' yön syli kylmänä ympäröi, tääll' myös suuria lauletaan, ja on tuotu tänne Todet. Moni sydän niitä etsii ja ikävöi. Vaan jos joku on saanutkin sanoja, joita vain harvan korva kuulla saa, arvaakohan aarteekseen katsoa noita, osaako valoks ottaa auttamaan? Kaikkea tätä mä miettimään jäin, vaikka aamukin jo tulla taisi. En aatellut aikaa, vaan mitä äsken näin ja miten sanat elämään saisin.

IHMINEN VEENEMONA Ihminen kuin Veenemonen ajelehtivi aalloilla vuosmiljoonia matkoavi ajelehtivi aikojansa tyrskyjen hänt työnnellessä, tyvenen taas tyynnytellessä, laineiden lastaan laulattaissa tuudittaissa utuisell' merell'. Ihminen - kuin Veenomonen vesillä elämiä viettävi, viettävi veen varassa, ajan kaiken aaltoin kanssa, kunnes aatos kerran kiirivi, kiirivi aurinkohon asti, ja polttehen uuen tuntevi povi kulkeissaan keinuvasti, polttehen, mi ei lakkakaan, vaikka laulaisi aalloilla kuinka, vaikka keinuisi aina vaan kovempaa, niin ei pääse poltteesta suinkaan. Kuin tuskassa tulisen synnyn, vääntehissä, kääntehissä nyt Veenemo vesillä keinuu miettien, miten Luojaansa yhtyis, miten jo heittäisi vesillä heijuun. Niin mieli miettivi mittavia, taivoisia tavoittavi, jo rukoelemaankin rupesi: "Oi, sie sotka, sorea lintu, taivon lintu taikasiipi, saisitko sie sijoa täältä, sydämeni selältä, paikkoa pesällesi, kohastani kohotetusta, polvestani ponnahtavasta. Oi, saisitko sijoa sinä salojesi saattamiseksi, aarteittesi avaamiseksi?" Jo se saapuvi sorea lintu, lintu taivon lentelevi, kaunokaula kaukomailta saapuvi valon sanasineen, tiion totisen tuomisineen. Saapuvi tuo sirosiipinen aamuruskoss' rusottavi värilöissä välkehtivi. Jo lintu laatumunat munivi. Laskeusi sitten hautomahan, syntyä uutta saamahan. Vaan vierähtipä munat vetehen, kierähtipä poies polvelta kaikk' seitsemän särkyelleen, rikki mennen, murusiksi muuttuellen. Vaan ei suruksi tuo sukeutunutkaan. Ei olo onneton tullutkaan. Kas, murusista Veenemonen maailmoita laatieli, kokosi kappaleita kokohon, saatujansa sovitteli, tarkkaellen tahtoeli, tuumiskellen tuon tuohon, tuon taas toisaalle asetteli. Ilon tunsi uuenlaisen, rauhan rinnassaan rakentuvaisen, kun työssä mieli viihtyeli, kun ehompata etsiskeli, somempata sommitteli. Niin vierähti päivät, vierähti vuoet tuoss' totisess' työssä kera uskon uuen. Saadapa sanat sopuisasti soimaan rinnan alle, tiion muruset toimivaksi arjessa ahertajalle. Sitäpä päivät nyt täynnänsä, Hengen eläväisen etsinnätä. Ihminen - kuin Veenemonen ensin vesillä verkalleen ajelehtien, aikaellen, oleillen vain lainehilla, utuisella ulapalla. Kunnes kaunosiipi kiitelevi liki aivan liitelevi, katsovi jo pesän sijoa. Tuonee tuskankin tullessaan, tuonee tuskan - mutt' myös onnen, ikionnen muassaan, syntysanat saavuttuaan. Ihminen - kuin Veenemonen luoja ompi luonnoltansa, synnyttäjä hengeltänsä, tositahtonsa tavoittaja. Viel syntyvi Väinämöinenkin, viel syntyvi syvä lapsi, ihmisessä ilmentyvi. Viel astuvi kasteisill' ahoilla, maillansa matkoamassa tuo laatulaulaja aurinkoisin kaunokatsein siell' kulkevi, syliins kansan kaiken sulkevi. Jopa siitä virkistyypi viheriäinen luonto. Jopa siitä sirkistyypi silmä ihmisen, tuost soitannosta Väinämöisen, kaiunnasta kanteloisen, tosilaatuisast laulannosta.