Rauhanasia

Ihmisyyden tunnustajien rauhantyö ei ole puoluepoliittista toimintaa. Kestävä rauha syntyy yksilön kasvun ja rauhanratkaisujen tuloksena. Vain aseista luopunut ihminen tekee todellista rauhantyötä. Kun rauhanihmisiä on riittävästi, voi kokonainen kansa luopua sotilaallisesta maanpuolustuksesta.

J.R. Hannula:

Suomen kansan julistus maailman kaikille kansoille.

Suomen kansa kääntyy tällä julistuksella Teidän puoleenne, te maailman Kansat ja Hallitukset.

Ihmiset ja kansat ovat vanhoina aikoina ratkaisseet keskinäiset ristiriitansa vahvemman oikeudella. Tämä vanha oikeudenkäsite on jo hyljätty yksityisten ihmisten välisissä asioissa. Mutta kansat ovat yhä noudattaneet vanhaa väkevämmän oikeutta. Siksi kansat ovat varustautuneet aseellisin voimin. Mutta millä seurauksella? Ensiksikin sillä seurauksella, että väkevämmän oikeuden ylläpito tulee ylivoimaisen kalliiksi. Niinpä siinä suuressa väkevämmän oikeuden käynnissä, mikä suoritettiin vv. 1914-1918, yleensä kaikki mukanaolleet kansat saivat tehdä taloudellisen vararikon. Ja toiseksi: mikään kansa ei loppujen lopuksi kuitenkaan kykene asevoimin turvaamaan edes olemassaoloaan, sitä vähemmin oikeuksiaan. Niin että väkevämmän oikeus ei loppujen lopuksi kelpaa kenenkään turvaksi, ei pienten eikä suurten kansojen. Mutta luonnollista on, että pienten kansojen, niinkuin mekin Suomen kansa olemme, on helpompi tehdä tästä lopulliset johtopäätökset. Ja niinpä me Suomen kansa, asiaa kaikin puolin harkittuamme, olemme tulleet siihen lopulliseen johtopäätökseen, että meidän on viisainta luopua aseistetusta, eli väkevämmän oikeudesta. Me julistamme täten Teille, maailman kaikille kansoille, että omalta osaltamme lopetamme sodankäynnin. Emme enää osallistu mihinkään sotaan. Ja samalla julistamme, että ensi tilassa tulemme hajoittamaan oman armeijamme. Tyydymme vain tavalliseen poliisivoimaan sisäisen järjestyksen ja rauhan ylläpitämiseksi. Sen lisäksi pidämme kuin itsestään asiaankuuluvana, että kansalaiset kaikkialla omasta vapaasta tahdostaan auttavat järjestyksen ylläpitämisessä. - Siis lopuksi: me emme enää sodi. Me tahdomme oppia elämään rauhassa ja ystävyydessä kaikkien kansojen kanssa. Ja samalla me vetoamme Teidän kaikkien parhaimpiin ominaisuuksiinne. Toivomme, että tekään ette ryhdy väkivaltaan meitä vastaan. Näinollen sulkeudumme sekä Teidän kaikkien että Kaitselmuksen suojelukseen.

Suomen kansan nimessä ja puolesta.

 N. N. "

J. R. Hannula:Ihminen mitä mietit?

Pekka Peltola:

Ajatus yksipuolisesta aseistariisuutumisesta ei ole mitenkään epärealistinen, sillä Skandinavia on maapallomme rauhallisimpia seutuja eikä Suomella tunnetusti ole valtiollisia vihollisia. Me emme vain ole oivaltaneet aseidenriisunnan suurta merkitystä maailmanrauhalle. Jos osaisimme ilman menneisyyden kauhukuvat esille nostavaa tunnekuohua tarkastella tilannettamme, niin voisimme hyvinkin muuttua myötämielisiksi aseettomuudelle.

Joskus tuntuu kerrassaan hämmästyttävältä, ettei toistuvista sodan mielettömyyden purkautumisista kyetä tekemään sitä loogillista johtopäätöstä, että ilmiselvästikään eivät yhä kalliimmiksi käyvät asejärjestelmät kykene takaamaan rauhan säilymistä. Kovista kokemuksista huolimatta me jatkamme kuin mielipuolisesti sitä samaa varustelukierrettä, joka luonnonlain vääjäämättömyydellä muuttaa rauhallisen olotilamme uhkaavaksi konfliktiksi ja sodaksi.

Miten siis saisi ihmisten silmiä avautumaan sille tosiasialle, että sotalaitoksen tarjoama näennäinen turvallisuus onkin itse asiassa pirullinen väkivallan ansa? Jos me ihmiset tajuaisimme armeijan olemassaolossa meihin itseemme kohdistuvan uhkatekijän, niin ryhtyisimme kiireesti vapauttamaan itseämme tuosta tuhon pyörteeseen työntävästä hirviöstä.

Mutta ei. Me nukumme Ruususen unta hirmuisen kuilun partaalla ja vieläpä huudamme unissamme hurraata meitä kuiluun työntävälle sotakoneistolle. Tilanteemme tajuamiseen tarvittaisiin henkistä voimaa. Juuri voiman puute estää tajuntamme kohoutumisen siihen tilaan, jossa voisimme ymmärtää aseettomuuden olevan ainoan luonnollisen ja inhimillisen ratkaisun kansallisessa turvallisuuspolitiikassa.

(ote kirjasta: Pekka Peltola, Aseettomuusihmiset ss. 26-27)

Pekka Peltola:

Rauhanihanteen kannattaja kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä sotalaitoksen kanssa, ja jättää sen omaan arvoonsa tai arvottomuuteensa. Jos yhteiskuntamme määräisi hänelle rauhanratkaisusta törkeän vankilarangaistuksen, ei hän ryhdy taistelemaan sitäkään vastaan, vaan ottaa sen luonnollisena karmana, joka napisematta on vietävä läpi, sillä karman viemisestä syntyy henkistä voimaa. Jos hän omaksi vapautumisekseen tai yleisistä syistä alkaisi vaikkapa nälkälakkoon, voisi väkivallan henki taas hykerrellä tytyväisenä, koska niin menetellen tulisi hyvää tarkoittava idealisti tarttuneeksi väkivaltakeinoihin.

Turha on tapellen puhkua väkivaltasysteemin tuulimyllyjä vastaan, siitä ne vain saavat voimaa omaan pyörimiseensä. Ensiarvoisen tärkeätä on säilyttää oma sotimattomuuden periaatteensa kaikissa tilanteissa. Vain sisäisesti tulee kamppailla ja mietiskellä ihannetta, jotta pysyisi rauhallisessa mielentilassa. Sen verran kun antaa vihalle valtaa itsessään, sen verran antaa tukea niille asenteille, jotka pitävät sotalaitosta pystyssä. Viha, suuttuminen, itsekkyys ja kaikki pakkokeinot, joihin rauhanaktivisti elämässään sortuu, ovat itse asiassa propagandaa armeijan puolesta.

Voimansa ja taitonsa voi sen sijaan panna palvelemaan rauhanihannetta. Aina tarvitaan sekä valistustyötä aseettomuusvaihtoehdon puolesta että yhteistyötä samoin ajattelevien kanssa.

(ote kirjasta: Pekka Peltola, Aseettomuusihmiset ss. 74-75)

Heli Peltola:

Entä sitten naiset äiteinä ja kasvattajina? Se asia kai askarruttaa jokaista äitiä ja on ehkä eräs sukupuolemme vastuunalaisimmista alueista. Tulevaisuuden maailma on lastemme käsissä ja paljolti heidän kaltaisensa. Ja se, millaisia heistä kasvaa, on osittain myös meidän opetuksemme ja esimerkkimme varassa. Luulen, että tätä asiaa on yhä enenevässä määrin alettu tiedostaa viime aikoina. Pekka Ervast painottaa siinä kuitenkin vielä sitä, että meidän tulisi ennenkaikkea kasvattaa itseämme halutessamme johdattaa jälkipolveamme rauhantahtoiseen ja rehelliseen elämään.

Tästä samaisesta aiheesta sanoo kirjailija J.R. Hannula sattuvasti näin: "Toivoa on vain siinä, että saadaan herätetyksi uusi sankarityyppi. Mutta kuka sen herättää ja kasvattaa, kun opettajat ja papitkin... Äiditkö? Meidänkö äitienkö se on tehtävä? Meidänkö tehtäväksemme lankeaa uuden sankarityypin kasvattaminen? Meidänkö tehtävämme on kasvattaa sellaisia sankareita, jotka kaikesta huolimatta kieltäytyvät tarttumatta aseisiin, kieltäytyvät antamasta sotilasvalaa? Meidänkö tehtävämme on unelmoida esille sellaisia sankareita? -Tämä asia taytyy ihmisille selvittää. Meidän äitien on aloitettava kodistamme. Ja sitten vaikutettava ympäristössämme."

Nämä keinot ovat tosin hitaita, mutta kauaskantoisia. Se on rauhantyötä, johon me naiset niin asenteitamme muuttamalla kuin lastemme kautta voimme osallistua. Se on työtä, joka uuden sukupolven myötä synnyttää pysyvän, ihmisten sydämistä lähtevän rauhantilan, jota ei tarvitse järjestelmin turvata ja joka nostaa esille kauniin ja turvallisen maan, aseettoman maan.

(ote Heli Peltolan Konginkankaan Käpykolossa aseettomuuskursseilla 1984 pidetystä puheenvuorosta - julkaistu Väinämöinen-lehdessä 3/1984)

Seppo Kuulavuori, Näkökohta aseettomuustyöhön

Selaillessani tohtori Juhani Suomen kirjaa "Taistelu puolueettomuudesta", joka kuuluu presidentti Urho Kekkosta käsittelevään elämäkertasarjaan, tein huomioita liittyen Ihmisyyden tunnustajien tekemään aseettomuustyöhön. Tohtori Suomi kertoo presidentti Kekkosen olleen vakaumuksellinen pasifisti ja kokeneen ristiriitaa vakaumuksen ja armeijan ylipäällikkyyden välillä. UKK jopa harkitsi luopumista presidenttiehdokkuudesta vuoden 1968 vaaleissa tällä perusteella. Hänellä oli ajatus ryhtyä ajamaan Suomen puolustusvoimien lakkauttamista. Matti Kekkosen mukaan nämä ajatukset pidettiin vain perheen sisäisinä asioina.

Meikäläiseltä kannalta erittäin mielenkiintoisiksi nämä tiedonannot tekee se, että ainakin 1970-luvun puolivälistä lähtien on Martta Horjander useaan otteeseen maininnut Urho Kekkosen nimenomaisena tehtävänä olleen aloitteen tekemisen Suomen armeijan lakkauttamiseksi. Voidaan ajatella, että juuri tätä tehtävää silmälläpitäen UKK:n oli elämän puolelta suotu saavuttaa niin laaja kannatus ja arvovalta sekä Suomessa yli puoluerajojen, että ulkomaillakin. Martan mukaan paras hetki tehtävän suorittamiselle olisi ollut Helsingin ETY-kokous v. 1975, jolloin maailman huomio oli kohdistunut Suomeen.

Vaikka tuo UKK:n tehtävä ainakin siinä elämässä jäikin suorittamatta, osoittaa tohtori Suomen kirja osaltaan, että Martan näkemykselle oli olemassa realistisia perusteita. UKK:lla todella olisi ollut edellytyksiä ottaa ratkaiseva askel, ja varmasti jotain erikoista täytyy siinä sielussa olla, jolle näinkin tärkeää tehtävää tarjotaan. Hyvät pyrkimykset luovat kuitenkin hyvää karmaa, joka edesauttaa rauhantyötä nyt ja tulevaisuudessa. Ei voi kuin toivoa, että nykyajan poliitikkommekin jättäisivät NATO-intoilun ja muut militaristiset hulluttelut ja syttyisivät UKK:n tavoin sydämessään rauhanihanteelle vieden ihanteensa tekoihin asti.

Seppo Kuulavuori - Väinämöinen-lehti 2/1997

[pääsivu] [ajankohtaista] [ideologia] [kulttuuritoiminta] [väinölä] [kirjoitelmia]