H.P. Blavatsky: Nerous

[Lucifer, V vsk., nro 27, marraskuu 1889, s. 227-233]

"Nero! sinä taivaan lahja! sinä jumalallinen valo!
Millaisten vaarojen keskellä oletkaan tuomittu loistamaan!
Usein ruumiin heikkous hillitsee voimaasi,
Usein heikentää tarmoasi ja estää kulkuasi.
Ja värisevät hermosi pakottavat sinua hillitsemään
Jaloja pyrkimyksiäsi ja taistelemaan kera kivun
Ja puutteen (surullinen vieras!) . . . . ."

CRABBE, Tales, XI, säkeet 1-7

Nerous on tähän saakka kuulunut ratkaisemattomiin mielen mysteerin ongelmiin. Mistä nerous johtuu, mitä se on, mikä on sen tarkoitus, mikä syy sen harvinaisuuteen? Onko se todella "taivaan lahja"? Jos näin on, miksi sellaiset lahjat on suotu yhdelle ja tyhmyys tai jopa tylsämielisyys tulee toisen kohtaloksi? Vain materialisti voi pitää nerokkaiden naisten ja miesten esiintymistä pelkkänä sattumana, sokean kohtalon palkkiona tai yksinomaan fyysisistä syistä johtuvana. Kuten eräs kirjailija sanoi: jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: olla samaa mieltä persoonalliseen Jumalaan uskovan kanssa, "pitää jokaisen yksilön esiintymistä jumalaisen tahdon ja luomisvoiman erityisenä ilmentymänä ", tai "tunnistaa sellaisten yksilöiden esiintyminen ikuisena rikkomattomana lakina ilmenevän tahdon suureksi työksi".

Nerous epäilemättä on, kuten Coleridge sen määritteli, kaikesta päätellen ainakin "kyky kasvaa". Mutta ihmisen sisäisen intuition mukaan kyse on siitä, kumpi se on, mikä kehittyy ja kasvaa: nerous - mielen poikkeava kyky - vaiko fyysiset aivot, sen ilmaisuväline, jotka jonkin salaperäisen prosessin kautta tulevat sopivammiksi ilmaisemaan sisältä käsin ulos päin ihmisen ylisielun synnynnäistä ja jumalallista olemusta. Ehkäpä vanhanajan filosofit yksinkertaisessa viisaudessaan olivat lähempänä totuutta kuin nykyajan viisastelijat, kun he varustivat ihmisen suojelusjumaluudella, Hengellä, jota he kutsuivat geniukseksi. Tämän olennon substanssin, puhumattakaan sen sisimmästä olemuksesta - huomioikaa lukijat tämä ero - vaikutus ilmenee sen elähdyttämän henkilön organismin mukaisesti. Kuten Shakespeare sanoo suurten miesten neroudesta - se mitä havaitsemme hänen substanssistaan "ei ole täällä" -

"Se, minkä näette, on vain pienin osa
Ja vähin määrä ihmishahmostani.
Jos täydess' oisin luonnossani tässä,
Niin valtava ma oisin jättiläinen,
Ett'en ma mahtuis kattonnekaan alle."

Tätä juuri esoteerinen filosofia opettaa. Nerouden liekki ei ole minkään ihmisen kaltaisen käden synnyttämä. Juuri henkinen entiteettimme, Egomme, todellinen luonto kutoo koko ajan uusia elämän kudelmia jälleensyntymisen kudokseen ajan kangaspuilla suuren elämänkiertokauden alusta sen loppuun asti. Tämä juuri ilmenee voimakkaammin nerossa hänen persoonallisuutensa kautta kuin keskivertoihmisessä. Se, mitä kutsumme "nerouden ilmenemiseksi" henkilössä, on vain tuon Egon enemmän tai vähemmän onnistunutta pyrkimystä ilmetä sen objektiivisen muodon - ruumiin - ulkoisella tasolla viimeksi mainitun päivittäisessä elämässä. Jonkun Newtonin, Aiskhyloksen tai Shakespearen Egot ovat samaa olemusta ja substanssia kuin maajussin, oppimattoman, hullun tai jopa idiootin; heitä elähdyttävien geniusten itsetietoisuus on riippuvainen fyysisen ihmisen fysiologisesta ja aineellisesta rakenteesta. Ei mikään Ego eroa toisesta Egosta sen alkuperäisen olemuksen ja luonteen puolesta. Se, mikä tekee yhdestä kuolevaisesta suurmiehen ja toisesta karkean, typerän henkilön on, kuten sanotaan, fyysisen kuoren tai kotelon laatu ja rakenne sekä aivojen ja kehon riittävyys ja riittämättömyys ilmaisemaan todellisen Sisäisen ihmisen valoa. Tässä ilmenevä taitavuus tai taitamattomuus on vuorostaan karman tulosta. Tai käyttääkseni toista vertausta, fyysinen ihminen on musiikki-instrumentti ja Ego on esittävä taiteilija. Täydellisen äänten sulosoinnun mahdollisuus piilee instrumentissa eikä Egon taito pysty saamaan aikaan virheetöntä harmoniaa rikkinäisellä tai huonosti tehdyllä instrumentilla. Tämä harmonia riippuu sanan ja toiminnan kautta ulkokohtaiselle tasolle tapahtuvan siirron tarkkuudesta, jumalallisen ajatuksen siirrosta ihmisen subjektiivisen eli sisäisen olemuksen syvyyksistä. Fyysinen ihminen saattaa olla - vertauskuvaamme seurataksemme - arvokas stradivarius tai halpa viulurämä tai siltä väliltä oleva keskinkertaisuus häntä elähdyttävän Paganinin käsissä.

Kaikki muinaiset kansat tiesivät tämän. Vaikka kaikilla oli mysteerinsä ja hierofanttinsa, ei kaikille voitu opettaa ylevää metafyysistä oppia samalla tavalla. Ja kun harvat valitut vastaanottivat sellaisia totuuksia vihkimyksessään, massojen sallittiin lähestyä niitä hyvin varovasti ja vain tiettyyn rajaan saakka. "JUMALALLISESTA KAIKKEUDESTA on peräisin Amun, Jumalallinen Viisaus... älä anna sitä arvottomille", sanoo Hermeksen kirja. Paavali, "viisas Mestarirakentaja", (1 Kor. 3:10) vain toistaa Thoth-Hermestä kun hän kertoo korinttilaisille: "Me puhumme viisautta täydellisten [vihittyjen] seurassa... Jumalan viisautta Mysteerissä, sitä kätkettyä viisautta." (1 Kor. 2: 6-7)

Vielä tähän päivään saakka antiikin kansoja on 'sankarinpalvonnan' vuoksi syytetty jumalanpilkasta ja fetisismistä. Mutta ovatko nykyajan historioitsijat lainkaan käsittäneet sellaisen 'palvonnan' syytä? - Eivät. Muutoin he olisivat olleet tietoisia siitä, että se, jota 'palvottiin' tai paremmin sanottuna se, jolle osoitettiin kunnioitusta ei ollut tomuihminen eikä persoonallisuus - sankari tai pyhä Se ja Se, mikä on vielä vallitsevana Rooman kirkossa, kirkossa, joka julistaa autuaaksi pikemmin ruumiin kuin sielun - vaan jumalallinen vangittu Henki, tuon persoonallisuuden sisällä oleva, maanpaossa elävä "jumala". Kuka tässä vihkimättömässä maailmassa on selvillä siitä, että jopa enemmistö tuomareista (Ateenan arkontit, raamatussa väärinkäännettynä 'valtiaat'), joiden virallinen velvollisuus oli valmistaa kaupunkia sellaisiin juhlakulkueisiin, olivat tietämättömiä oletetun palvonnan tosi merkityksestä? Paavali oli todella oikeassa selittäessään, että "puhumme viisautta, emme tämän maailman viisautta, jota kukaan tämän [vihkimättömän] maailman arkonteista ei ole tuntenut", vaan MYSTEERIEN kätkettyä viisautta. Koska apostolin kirje tarkoittaa vihittyjen kieltä ja heidän salaisuuksiaan, niin ei kukaan vihkimätön, ei edes joku 'arkontti' tai hallitsija pyhien Mysteereiden temppelin ulkopuolella tunne sitä; ei kukaan "paitsi ihmisen [Egon] henki, joka on hänessä". (1 Kor. 2: 11)

Jos 1 Kor. 2. ja 3. luku olisi käännetty siinä hengessä, missä ne oli kirjoitettu - jopa niiden kuollut kirjain on vääristelty - maailma saattaisi kuulla ihmeellisiä paljastuksia. Sillä olisi mm. avain moniin muinaisen pakanuuden selittämättömiin riitteihin, kuten tähän sankaripalvonnan mysteeriin. Maailma saisi tietää, miksi sellaista miestä kunnioittavan kaupungin kaduille siroteltiin ruusuja sankarin kulkureitille, miksi jokainen kansalainen kutsuttiin osoittamaan kunnioitustaan juhlitulle sankarille ja miksi sekä pappi että runoilija kilpailivat innokkaasti ikuistaakseen sankarin nimen hänen kuolemansa jälkeen. Okkultinen filosofia antaa meille siihen vastauksen.

"Näe", se sanoo, "että jokaisessa nerouden ilmentymässä - kun se on yhtynyt hyveeseen - soturissa tai runoilijassa, suuressa maalarissa, taiteilijassa, valtiomiehessä tai tiedemiehessä, joka liitelee tavallisen lauman yläpuolella, on eittämättä läsnäolevana se taivaallinen pakolainen, jumalainen Ego, jonka vanginvartija sinä olet, oi materian ihminen!" Siispä se, mitä nimitämme jumaloinniksi, koski kuolematonta Jumalaa ihmisessä, ei kuolleita seiniä eikä ihmisen tomumajaa. Ja se oli sanaton, hiljainen tunnustus jumalallisen vangin ponnistuksille, jonka vaikeista olosuhteista huolimatta onnistui ilmentää itseään.

Okkultismi ei sen tähden opeta mitään uutta puolustaessaan yllä olevaa filosofista selviötä. Selittäessään yksityiskohtaisesti tätä metafyysistä selviötä se vain antaa sille loppusilauksen selittämällä tiettyjä yksityiskohtia. Se opettaa esimerkiksi, että henki erilaisia luovia kykyjä omaavassa ihmisessä - niitä yhdessä sanotaan neroudeksi - ei johdu mistään sokeasta sattumasta eikä synnynnäisistä ominaisuuksista - vaikkakin se, mitä kutsutaan atavismiksi, saattaa vahvistaa näitä taipumuksia - vaan Egon edellisissä elämissä saamista kokemuksista. Sillä vaikka se on kaikkitietävä olemuksessaan ja luonteessaan, se tarvitsee vielä henkilökohtaista kokemusta maallisista asioista objektiivisella tasolla soveltaakseen siten abstraktista kaikkitietävyyttään. Tiettyjen kykyjen, kehityttyään monien inkarnaatioiden aikana, täytyy vihdoin saavuttaa huippunsa jossakin elämässä, puhjetakseen sitten neroutena yhdellä tai toisella tavalla.

Suurta neroutta, siis jos se on todellista ja myötäsyntyistä eikä ainoastaan inhimillisen älyn epänormaalia laajenemista - ei voida koskaan jäljentää tai alentua matkimaan, vaan se on aina oleva omaperäinen, omaa luokkaansa, sen luovissa impulsseissaan ja toteutuksissaan. Kuten Intian jättiläismäiset liljat, jotka työntyvät esiin paljaiden kallioiden halkeamista Nilgirivuorten korkeimmilla ylätasangoilla, tosi nerous tarvitsee vain tilaisuuden putkahtaakseen esiin ja kukoistaakseen mitä hedelmättömimmällä maaperällä. Käyttääkseni suosittua sanontaa, synnynnäinen nerous murhan tavoin tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin. Mitä enemmän sitä on tukahdutettu ja kätketty, sitä suurempi tulee olemaan äkillisen purkautumisen synnyttämä valon tulva. Toisaalta keinotekoinen nerous, joka niin usein sekoitetaan edelliseen ja joka tosiaan on vain pitkien opintojen ja harjoittelun tulos, ei tule koskaan olemaan muuta kuin temppelin portin ulkopuolella palavan lampun liekki. Se saattaa luoda pitkän valojuovan tien poikki, mutta se jättää rakennuksen sisäpuolen pimentoon. Kuten jokainen taito ja ominaisuus luonnossa on kaksinainen, so. kumpikin saattaa palvella kahta päämäärää, sekä pahaa että hyvää, niin keinotekoinen nerouskin paljastaa itsensä. Tällainen nerous syntyneenä havainto- ja muistikykyjen maallisten aistimusten kaaoksesta, jää aina ruumiin orjaksi, ja tuo ruumis pystyy epäluotettavuutensa ja luontaisen epäjärjestykseen taipuvaisuutensa johdosta viemään jopa niin kutsutun suurimman neron takaisin omaan alkuelementtiinsä, joka on jälleen kaaosta tai pahuutta eli maata.

Näin ollen on olemassa kuilu todellisen ja keinotekoisen neron välillä, toinen on syntynyt kuolemattoman Egon valosta, toinen taas maallisen eli pelkän ihmisälyn ja eläimellisen sielun lyhytaikaisesta virvatulesta. Tuon kuilun ylittää vain se, joka pyrkii aina eteenpäin ja joka ei koskaan kadota näkyvistään tuota johtotähteä, jumalallista sielua ja järkeä eli buddhi-manasta. Runoilijan sanat, jotka vakuuttavat, että nerouden lamppu -

"Jos sitä ei suojella, leikata ja täytetä huolella,
pian sammuu tai valuu hukkaan epätasaisesti lepattaen -"

- voivat koskea vain keinotekoista neroutta, kulttuurin ja pelkän älyn terävyyden tulosta. Se ei ole Manasaputrain, Viisauden poikien välitöntä valoa, sillä tosi nerous syntyneenä korkeamman minämme liekistä ei voi sammua. Tämän vuoksi se on hyvin harvinaista. Lavater laski, että "(yleensä) nerouden suhde rahvaaseen on kuin yhden suhde miljoonaan, mutta sen nerouden, joka on ilman tyranniutta, ilman kunnianhimoista pyrkimystä, joka tuomitsee heikot kohtuudella, ylemmät inhimillisesti ja vertaisensa oikeudella, on kuin yksi kymmenestä miljoonasta". Tämä on todella mielenkiintoista, vaikka ei kovinkaan kohteliasta ihmisluontoa kohtaan, joskin Lavaterilla oli mielessään vain ihmisälyn korkeampi laji, sivistyksen paljastama "suojeltu, leikattu ja ruokittu" eikä nerous, josta olemme puhuneet. Sellainen nerous johtaa helposti sen, jonka kautta tämä maallisen hengen keinotekoinen valo ilmenee, onnen ja onnettomuuden äärirajoille. Se ottaa avutonta omistajaansa kädestä ja vie hänet jonain päivänä maineen, onnen ja kunnian huipulle, vain syöstäkseen hänet jo seuraavana päivänä häpeän, epätoivon ja usein rikoksen pohjattomaan syvyyteen.

Mutta, niin kuin tuo suuri fysionomi sanoi, edellisen kaltaista neroutta on tässä maailmassa enemmän kuin jälkimmäistä, koska, kuten okkultismi opettaa, persoonan on helpompi tarkkoine fyysisine aisteineen ja tattvoineen pyrkiä alempaa nelinäisyyttä kohti kuin kohota kolminaisuuteen - nykyajan filosofia, vaikka se varsin etevästi käsittelee nerouden alempaa aluetta, ei tiedä mitään sen korkeammasta henkisestä muodosta - "yksi kymmenestä miljoonasta". Siten on vain luonnollista, että sekoittamalla ne toisiinsa nykyajan parhaimmat kirjailijat eivät ole pystyneet määrittelemään aitoa neroutta. Sen vuoksi me joudumme jatkuvasti kuulemaan ja lukemaan sellaista, mikä okkultistista tuntuu aivan ristiriitaiselta. "Nerous tarvitsee harjoitusta", sanoo joku; "nerous on hyödytöntä ja itseriittoista", selittää toinen; kun taas kolmas jatkaa luonnehtien sitä jumalalliseksi valoksi vain kutistaakseen sen oman älyllisen ahdasmielisyytensä Prokrusteen-vuoteella. Hän puhuu nerouden suuresta eksentrisyydestä ja yhdistää sen yleensä "helposti tulistuvaan luonteenlaatuun", jopa esittää sen "jokaisen intohimon uhrina mutta harvoin hienostuneena makuna"! (lordi Kames). On hyödytöntä väitellä sellaisten kanssa tai sanoa heille, että originelli ja suuri nerous sammuttaa ihmisälyn häikäisevät säteet, kuten aurinko tukahduttaa nuotion liekin avoimella pellolla; se ei ole lainkaan eksentrinen, vaikka aina omaa luokkaansa; eikä koskaan kukaan todellisella neroudella varustettu ihminen voi heittäytyä fyysisten eläimellisten himojensa valtaan. Nöyrän okkultistin mielestä vain sellaista suurta pyyteetöntä olentoa, kuten esimerkiksi Buddhaa tai Jeesusta ja joitakin heidän läheisiä seuraajiaan voidaan pitää meidän historiallisena aikanamme täysin kehittyneinä NEROINA.

Tästä syystä tosi neroudella on todella pieni mahdollisuus saada ansionsa mukaan meidän sovinnaisuuden, tekopyhyyden ja myötäilyn aikanamme. Kun sivistys maailmassa lisääntyy, se kehittyy hurjaksi itsekkyydeksi ja kivittää todellisia profeettojaan ja nerojaan apinoivien varjojensa hyväksi. Ainoastaan miljoonat tietämättömät ihmisjoukot, tavallisen kansan sydän, voi tuntea intuitiivisesti aidon "suuren sielun", joka on täynnä jumalallista rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, jumalan kaltaista myötätuntoa kärsivää ihmistä kohtaan. Siten vain tavallinen kansa pystyy vielä tunnistamaan neron, koska ilman sellaisia ominaisuuksia kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta tuohon nimeen. Nykyään ei voi löytää yhtään neroa kirkon eikä valtion piiristä, ja tämän näyttää toteen heidän oma tunnustuksensa. On pitkä aika siitä kun 13. vuosisadalla "enkelimäinen opettaja" nolasi paavi Innocentius IV:ää joka kerskuen synninpäästöjen ja aneiden myynnistä saamillaan miljoonilla huomautti Tuomas Akvinolaiselle, että "se kirkon aika on ohi, jolloin se sanoi: 'Hopeaa ja kultaa minulla ei ole!" "Totta", oli nokkela vastaus, "mutta myös se aika on ohi, kun se saattoi sanoa halvaantunelle: 'Nouse ja kävele'." Ja kuitenkin tuosta ja jo paljon aikaisemmasta ajasta meidän päiviimme saakka ei kirkko eikä valtio ole lakannut ristiinnaulitsemasta ideaalista mestariaan. Vaikka jokainen kristitty valtio rikkoo laeillaan ja tavoillaan jokaisen vuorisaarnassa esitetyn käskyn, kristillinen kirkko puolustaa ja hyväksyy tämän omien piispojensa välityksellä, piispojen, jotka epätoivoisesti julistavat: "Kristityn valtion on mahdotonta noudattaa kristillisiä periaatteita." Tästä syystä kristuksenkaltainen (buddhankaltainen) elämäntapa ei ole mahdollista sivistyneissä valtioissa.

Okkultisti, jolle "tosi nerous on yhtä kuin itseolevainen ja ääretön järki" ja jota ihminen enemmän tai vähemmän uskollisesti kuvastaa, ei pysty löytämään tämän käsitteen nykyaikaisten määritelmien joukosta yhtään lähimainkaan sopivaa. Teosofian tarjoama esoteerinen tulkinta vuorostaan saa varmasti osakseen ivaa. Käsitys, että jokainen ihminen, jossa on "sielu", on geniuksen ilmaisuväline, tuntuu erittäin absurdilta jopa sen kannattajienkin mielestä, kun taas materialisti pitää sitä "karkeana taikauskona". Mitä tulee kansan käsitykseen - ainoaan mikä on lähimain oikea, koska se on puhtaasti intuitiivinen - sitä ei lainkaan oteta huomioon. Tämä niin venyvä ja mukava nimitys "taikausko" joutuu vielä selittämään, miksi ei koskaan ole ollut yleisesti tunnustettua neroa - toisen tai toisen laatuista - ilman että niin ainutlaatuiseen henkilöön liittyy mystisiä, fantastisia ja usein yliluonnollisia juttuja ja legendoja. Sen tähden vain niin sanotut oppimattomat joukot, koska heiltä juuri puuttuu viisasteleva järkeily, tullessaan kosketukseen epätavallisen ihmisen kanssa, tuntevat, että hänessä on enemmän lihaa ja verta sekä älyllisiä ominaisuuksia kuin tavallisessa kuolevaisessa. He kokevat samaa kunnioittavaa pelkoa kuin kansan joukot entisinä aikoina, kun heidän mielikuvituksensa, joka usein oli erehtymättömämpi kuin sivistynyt päättelykyky, teki heidän sankareistaan jumalia opettaen:

..."heikkoja kumartamaan, ylpeitä rukoilemaan
näkymättömiä ja heitä mahtavampia voimia..."

Tätä sanotaan nykyään TAIKAUSKOKSI... Mutta mitä on taikausko? Me pelkäämme sitä, mitä emme osaa itsellemme selvittää. Kuten lapset pimeässä, mekin - niin sivistyneet kuin sivistymättömätkin - olemme taipuvaisia kansoittamaan pimeyden omilla luomillamme haamuilla. Mutta nämä "haamut" eivät todista millään lailla, että tuo pimeys - mikä on toinen ilmaus näkymättömälle - on todella tyhjä tajunnasta paitsi omastamme. Näin ollen, jos "taikausko" liioitellussa muodossaan on outo painajainen, kuten usko fyysisten aistien ulkopuolella oleviin asioihin, on se kuitenkin sen vaatimatonta tunnustamista, että maailmankaikkeudessa ja ympärillämme on asioita, joista emme ole tietäneet mitään. Tässä merkityksessä "taikauskosta" ei tule järjetöntä, puoleksi ihmettelyn ja puoleksi vavistuksen tunnetta sekoittuneena ihailuun ja kunnioitukseen tai pelkoon intuitiomme sanelun mukaisesti. Ja tämä on paljon järkevämpää kuin toistaa rikkiviisaiden älypäiden kanssa, että "tuossa pimeydessä ei ole kerrassaan mitään" eikä voi olla, koska he älypäät eivät ole pystyneet mitään näkemään.

Se liikkuu sittenkin! Ei savua ilman tulta, ei höyryä ilman vettä. Mutta meidän väitteemme perustuu ikuiseen itsestään selvään totuuteen: ei mitään ilman syytä. Nerous ja ansaitsematon kärsimys todistavat kuolemattoman Egon ja reinkarnaation olemassaolosta maailmassamme. Mitä muuten tulee näiden teosofisten oppien kohtaamaan pilkkaan ja panetteluun, Henry Fielding - eräänlainen nero omalla tavallaan - on jo vuosisata sitten ilmaissut vastauksemme. Hän ei ole koskaan lausunut suurempaa totuutta kuin sinä päivänä, jolloin hän kirjoitti: "Jos taikausko tekee ihmisestä typeryksen, SKEPTISISMI TEKEE HÄNESTÄ HULLUN."

H. P. B.

[pääsivu] [ajankohtaista] [ideologia] [kulttuuritoiminta] [väinölä] [kirjoitelmia]