Väinämöinen-lehti

Takaisin

Pekka Ervastin elämänymmärrykselle perustuva vuorisaarnajohtoinen aikakauslehti.
Ilmestynyt vuodesta 1980 alkaen.
Vuosikerta neljä numeroa 12 €, irtonumerot, 60 sivua, 3 €

Väinämöinen-lehti
2006/1

Sivulla: kirjoitelmia

Harri Sivonen:

Lapsi, tulevaisuuden toivomme

Pekka Ervast

Kolme parlamenttia

(Poimintoja kirjasta Kuinka soisin maatani hallittavan?)

Valtiollisia ja taloudellisia tai kulttuurikysymyksiä ei saa sekoittaa toisiinsa - silloin toinen joutuu toisesta kärsimään, - vaan niitä on pohdittava ja ratkaistava itsenäisesti ja vapaasti. Jos esim. taloudellisia asioita järjestetään poliittisia näkökohtia silmälläpitäen, käy niinkuin maailmansodassa: tulee nälänhätä ja vallankumous. Jos samoin sivistysasioita, joihin m. m. kuuluu uskonto, alistetaan palvelemaan valtiollisia tarkoitusperiä, silloin saamme - niinkuin meillä nyt on - valtiokirkon, joka pitkinä vuosisatoina on jarruttanut henkistä kehitystä.

Kulttuuriparlamentti

Uskonto ei ole ainoa henkisen elämän muoto. Henkiseen elämään kuuluu kaikki kasvatus ja opetus (koulut ja yliopistot), kaikki kirjallisuus, taide, musiikki j. n. e. Kaikkia näitä henkisen elämän muotoja on suojattava poliittiselta ja taloudelliselta painostukselta, kaikkien niiden täytyy hengittää ehdottoman raitista ja vapaata ilmaa. Sitä varten henkinen elämä tarvitsee omat edustajansa, oman parlamenttinsa, joka sen parasta katsoo.
Vapaassa yhteiskunnassa henkinen elämä ei enää ole "valtion hyväksymää" ja siinä mielessä "laillista". Ei ole enää "valtiokirkkoa" ja enemmän tai vähemmän halveksittavia "lahkoja" ja "eri uskolaisseurakuntia"; ei ole enää valtion kannattamaa "virallista" tiedettä ja sen ohella enemmän tai vähemmän epäilyttävää "vapaata tutkimusta" j.n.e. - vaan kaikki on kuten sanoin vapaata ja itsenäistä ja samalla tunnustettua ja tavallaan "laillista". Sillä onhan kulttuuriparlamentti valtiolaitos ja samalla vapaan henkisen työn edustaja.

Taloudellinen parlamentti

Sen tehtävä lyhyesti sanoen on huolehtia kansan yksilöiden aineellisesta hyvinvoinnista ja valtakunnan taloudellisesta menestyksestä. Se pohtii niitä monia käytännöllisiä kysymyksiä, jotka nytkin ovat valtiopäivillä esillä, mutta vapaana poliittisista rajoituksista. Se katselee asioita hyödyn, menestyksen, yleisen ja yksilöllisen hyvinvoinnin kannalta - sen alaan kuuluu esim. tullikysymys, kauppa, kysyntä- ja tuotanto-suhteiden järjestely, maanomistuksen käytännöllinen ratkaisu, teollisuuden ja maanviljelyksen edistäminen j. n. e. Sen tulee valvoa, ettei maassa ole köyhyyttä eikä hätää, ja samalla pitää silmällä, että kansan yleiset ja yhteiset varat alati lisääntyvät ja kasvavat, sillä niillä varoilla edistetään kulttuuria sekä ylläpidetään yhteiskunnallinen järjestys ja valtion olemassaolo. Näistä asioista meidän ei tarvitse pitemmältä puhua, sillä ne ovat niin läheisiä ja päivänselviä. Jokainen ymmärtää, että niitä varten tarvitaan valtiopäivät.

Harvoin sama yksilö on niin monipuolinen, että hän yhtä suurella harrastuksella ja asiantuntemuksella kykenee ratkaisemaan niin erilaisia asioita kuin esim. maitotalouden edistämiseen tarvittavia toimenpiteitä ja jonkun uuden tieteellisen professorintoimen perustamista. Eri parlamentit ovat välttämättömät juuri inhimillisen työnjaonkin perusteella.
Sehän juuri on hullua nykyisessä järjestelmässä, että kaikenlaiset oppineet yliopistomiehet, virkamiehet, sanomalehtimiehet, asianajajat y.m.s. pohtivat ja ratkaisevat maanviljelys-, teollisuus-, kauppa-, tulli- y. m. kysymyksiä, joita perinpohjin ja käytännöllisesti saattavat käsitellä ainoastaan asiantuntijat: maanviljelijät, työmiehet, teollisuudenharjoittajat, kauppiaat j. n. e. Kansa valitsee edustajansa.

Poliittinen parlamentti

Se on yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen, kansalaisten turvallisuuden ja oikeuden parlamentti. Se pohtii ja ratkaisee oikeudellisia ja poliittisia kysymyksiä, virkalaitoksia koskevia, sotilaallisia ja poliisikysymyksiä. Koko virkamiehistö, s. o. kaikki, jotka ovat välittömästi valtion palveluksessa ja nauttivat valtiolta palkkaa, - on poliittisen parlamentin valvonnan alainen ja sille vastuullinen. Toiselta puolen, kuten sanoin, tämä juriidinen parlamentti valvoo esim. työntekijäin ja työnantajain välisiä suhteita, pitäen silmällä, ettei kummallakaan puolella tapahdu ihmisen luonnollisia oikeuksia loukkaavia vääryyksiä, ja on siten vuorovaikutuksessa talouskamarin kanssa. Poliittinen parlamentti muistuttaa eniten vanhaa eduskuntaa; siksipä olenkin sille ehdottanut nimen valtiopäivät. Sen jäsenet valitaan yleisen äänioikeuden perusteella, ja kun se vapautuu kaikista ekonomisista kysymyksistä, on syytä olettaa, että se unohtaen puolueelliset näkökannat pitää silmällä koko maan ja kaikkien kansalaisten parasta. Ovathan kaikki yksilöt yhdenvertaisia lain edessä - ainakin niiden pitäisi olla. Tämä oikeudellinen yhdenvertaisuus onkin oleva valtiopäivien tunnuslause ja niiden sisäinen, johtava henki.
Se laatii lait, s. o. antaa niille muodon, mutta lakien henki, abstraktiset oikeuskäsitteet ja periaatteet, tulevat kulttuuriparlamentilta. Jos uudistus on sitä laatua, että se muitta mutkitta mahtuu vanhoihin oikeuskäsitteihin, silloin sitä käsittelee poliittinen parlamentti. Mutta jos siinä on periaatteellisesti uusia näkökohtia, jotka edellyttävät uusia oikeuskäsitteitä, silloin ensin ratkaistaan kulttuuriparlamentissa, onko suotava huomiota ehdotukselle. Jos kulttuuriparlamentti sen hyväksyy, menee se valtiopäiville.

Viime vuosisadalla eräs syvällinen ranskalainen filosofi ja oppinut Saint-Yves d'Alveydre - ja hänen jälkeensä kokonainen koulu ranskalaisia okkultisteja (Papus, Barlet, Lejay y. m.) - jo 80-luvulla laajoissa teoksissaan (Mission des juifs y. m.) esitti näitä samoja asioita, jopa todisteli, että vanhoissa sivistyksissä esim. (kiinalaisessa, indialaisessa ja juutalaisessa profeettain aikana) yhteiskunnalliset olot olivat tähän suuntaan järjestetyt. Meidän päivinämme on maailmansodan jälkeen tohtori Rudolf Steiner Saksassa herättänyt eloon voimakkaan liikkeen näiden samojen periaatteiden toteuttamista varten (Bund für Dreigliederung des sozialen Organismus).

Väinämöinen-lehti
2005/4