Kirjoitelmia


Takaisin pääsivulle

Tällä sivulle kootaan yhteisön jäsenten kirjoittamia juttuja ja kirjoitelmia eri aiheista. Kirjoitelmien määrä tullaan pitämään pienenä ja niitä uusitaan aika ajoin.

Sisällys:










Harri Sivonen: Lapsi, tulevaisuuden toivomme

Suomessa haettiin jälleen uutta presidenttiä, ja entinen viranhaltija tuli uudelleen valituksi. Presidenttiehdokkaiden "mainoskampanjat" pyörähtivät käyntiin ja kansa koetti valita mieleisensä. Näin jo lähes keski-ikäisenä hieman hämmensi tuo uudehko, kaiketi amerikkalaisperäinen, itsensä varaukseton kehuskelu ja toisten aliarvioiminen. Kaipa se kuuluu nykyaikaan, mutta en voi sille mitään, että se tuntuu jotenkin vieraalta ja joskus jopa vastenmieliseltä.

Samankaltaista valtapeliä, kilpailua ja toisten jallittamista harrastetaan nykyisin paljonkin mediassa. Vaikka erinäisissä TV-ohjelmissa, kuten Robinsoneissa ja Idolseissa, kaikki tehdään ikään kuin leikkimielellä ja tietysti vapaaehtoisesti, niin siinä voi huomata taustalla saman hengen, joka on vallalla tämän päivän yhteiskunnassa; aja härskisti omaa etuasi, tarkoitus pyhittää kaikki keinot ja vain raha, tittelit, voitto, valta ja kunnia merkitsevät jotain.

Idolsissa lisäksi halutaan nauraa toisten esiintymishalulle ja -kyvyille, vaikka esiintyjän motiivina voi hyvinkin olla vilpitön luovuuden esiin saattaminen, joka sinänsä on yleisinhimillinen voima, joka on meissä kaikissa. Kun sitten turvalliselta sohvaltamme arvostelemme ja naurammekin joidenkin esiintymiselle, kenties ulkonäöllekin, me samalla nauramme omalle luovalle kyvyllemme. Ja näin ivaamalla luovuutta toisissa ivaamme sitä itsessämmekin, eikä luovuus meissä pääse esille. Ja ainoastaan uuden luominen, vaikka kuinka pienessä, antaa elämälle merkityksen!

Itselläni on työni puolesta mahdollisuus olla paljonkin tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, ja täytyy sanoa, että nuo aikuisten nykymenetelmät (tai melkeinpä ihanteet???), kuten avoin itsekeskeisyys, erilaisuuden ivaaminen, ylipäätään toisista piittaamaton härski oman edun tavoittelu, ovat juuri sellaisia asioita, joista toivoisimme nuoret oppilaamme, lapsemme, kasvavan eroon, näin ainakin nähdäkseni useimmat kasvattajat toimivat. Itsekkyys, omahyväisyys, suvaitsemattomuus ja kylmä kovuus ovat näet luonteenpiirteitä, jotka toimivat yhteisössä, esim. luokassa, hajottavina ja vihaa tuottavina voimina, tämän jokainen varmasti ymmärtää. Ja toisaalta epäitsekkyys, toisten luonnollinen kunnioitus ja iloinen lempeys ovat yhteisöä kuin yhteisöä rakentavia, koossapitäviä ja yhä parempaa henkistä hyvänoloa tuottavia luonteenpiirteitä.

Olisikin kenties meillä aikuisilla syytä katsoa peiliin ja tutkailla omaa sieluntilaamme ja mitä ajatusrakennelmia päässämme liikkuu. On turhaa koettaa heristellä lapsille ja nuorille sormea, jos itse elämme kuin "pellossa" eli olemme piittaamattomia ja itsekeskeisiä. Hyvinhän tiedämme, kuinka jälkikasvu ikään kuin imee vaikutteita ympäristöstään, emme ehkä ihan ymmärräkään, kuinka lapsella on koko ajan kuin tutka päällä. Jos sitten moitimme lasta itsekkyydestä, ilkeydestä tai esim. koston-, vallan-, kunnian- tai rahanhimosta ja samalla olemme itse noiden himojen vallassa ja vieläpä ne kuin salaa hyväksymme, niin on aivan tuulimyllyjä vastaan taistelemista koettaa ojentaa muita.

Tietenkään emme voi olla yhtäkkiä puhtaita pulmusia ja koko maailmaa rakastavia ihannekasvattajia, mutta rehellisiä voimme olla ja ehdottomasti pitäisikin olla. Varmasti teemme kaikki virheitä, mutta jos ylpeydessämme peittelemme niitä tai jopa kierosti sälytämme ne syyttömän harteille, olemme niin ihmisinä kuin kasvattajina pahasti hakoteillä. Lapselle on hyväkin nähdä elämän inhimillisyys kaikkine mokineen, ja jos osaamme suhtautua nöyrän reippaasti erehdyksiimme, se saattaa olla kultaakin kalliimpi opetus ja lopulta positiivinen voimapaukku kaikille. Ehkä juuri tekopyhyys, epärehellisyys ja kaikenlainen ulkokultaisuus on pahinta ja vie eniten mattoa jalkojen alta koettaessamme kasvattaa lapsiamme. Kyllä lapsi osaa kuin luonnostaan antaa anteeksi epätäydellisyytemme, mutta jos valehtelemme ja teeskentelemme, niin kaikelta putoaa pohja pois. Tämä pätee tietysti kaikkiin ihmissuhteisiin, siis meidän aikuisten keskenkin voi terve ystävyys rakentua vain rehellisyydelle, kaikki muu on vain pintakiiltoa, eikä kestä elon myrskyissä.

Koettakaamme siis me aikuiset itse kukin olla rehellisiä ja lakatkaamme itse kiusaamasta, kadehtimasta ja toivomasta muutenkaan mitään pahaa kenellekään, niin varmasti saamme kasvatukseen uutta potkua. Kun pyrimme vilpittömästi, kaikkine heikkouksinemme, kasvattamaan itseämme hivenen epäitsekkyyteen ja lakkaamme palvomasta itsekkyyttä, ahneutta, vahvemman oikeutta, kunnian- ja vallanhimoa, väkivaltaa ym. yhteiskuntaa hajottavia voimia, niin saamme sanojemme taakse voimaa, joka vaikuttaa ja auttaa lapsia ja nuoria suunnistamaan kohti inhimillisempää yhteiskuntaa.

Ja kuin palkaksi pyrinnöistämme inhimillisempään suuntaan saattaa meissä oleva sisäinen lapsi kuin herätä uudestaan eloon ja sytyttää luovuuden tulen roihuamaan. Ja tuo luova tuli, kun se on sisäisen lapsemme ansiota, onkin positiivinen, rakentava ja rakastavakin uutta luova voimaa, joka luo ympärilleen, vaikka vain pikkuruisenkin verran, kauneutta, reipasta mieltä ja iloa kaikkien onneksi. Ei luova työ kylläkään tarkoita välttämättä mitään taiteellista, vaan käsittääkseni kaikille toiminnan aloille luovuus on tervetullut ja lopulta välttämätönkin uudestisynnyttävä voima. Tällöin voi tuntea olevansa tarpeellinen, vaikka ympäristö saattaa toki naureskella ja pilkatakin tätä sisäistä, voisiko sanoa orastavaa pyyteetöntä rakkauskykyämme.

Ja jos ja kun ihminen on löytänyt oman paikkansa, kenties elämäntehtävänsäkin, hänen ei tarvitse kadehtia, kilpailla eikä alistaa ketään muita. Ja kun ei ole enää valtataistelua, voi voimavarat opetella käyttämään rakentavaan ja jokaisen erilaisuutta kunnioittavaan luovaan työhön ihmisarvon, lasten, nuorten ja aikuistenkin henkisen hyvinvoinnin parantamiseksi ja aidon kulttuurityön kohottamiseksi sille paikalle, johon se yhteiskunnassa kuuluu. Useimmiten käytännön elämässä se tarkoittanee työskentelyä maanläheisesti arjen rutiineissakin omalla paikallaan rakentavan hengen puolesta ja totta kai vastustusta, epäonnistumisia ja väsymystäkin kokien. Näin ollen voi kuitenkin pyrkiä edes hippusen parantamaan tätä räikeää epäsuhtaa tilannetta, jossa talouselämä ja valtapolitiikka ovat painaneet ihmislämpöisen kulttuurielämän, luovuuden riemun, maanrakoon.

Ihminen voi joskus, kauneimpina ja herkimpinä hetkinä, tuntea kuin henkäyksen tai aavistuksen tulevasta kulttuurin uudesta kukoistuksesta. Siinä talouselämä ja politiikka virkamiehineen ovatkin tukemassa rinta rinnan kulttuurielämää ? kenenkään osapuolen latistamatta toista. Ja turhat kutkeet, kiusaamiset, kieroilut ja väkivaltaisuudet elämästä putoavat kuin itsestään pois, kun jokainen näkee niin omansa kuin kaikkien toistenkin kanssaihmisten ainutlaatuisuuden, lasten imiessä tämän kaiken inhimillisyyden jo äidinmaidossa. Vilpitön yhteistyö, veljeys, vapaus ja tasa-arvo ovat itsestäänselvyyksiä, ja kansa voi kohottautua arjen yläpuolelle juhlahetkinä ja jokapäiväinen työkin voidaan suorittaa pilke silmänkulmassa toisiamme ilolla tukien.


(Väinämöinen lehti 2006/1)



Anja Nurmi: Valo ihmisessä

Televisiossa oli syksyllä meneillään idols-karsinta, kilpailu huippulaulajan löytämiseksi. Satamäärin nuoria poikia ja tyttöjä esiintyi raadille, ja he yrittivät parhaansa, jotta heidän laulutaitonsa hyväksyttäisiin. Monet eivät päässeet jatkoon.

Mieleeni jäi eräs tyttö; hän oli tavattoman rohkea, itsevarma ennen laulamista. Kun joku raadista kysyi, miksi juuri sinä olisit sopiva idoliksi, hän vastasi: koska minussa on valo ja nuoret tarvitsevat minua.
Huima vastaus. Suurenmoinen juttu, jos jo nuoriso tajuaa, että itse kussakin on valo, jota tarvitaan muiden auttamiseksi. Tytön laulettua raati totesi, että etukäteismainostus meni överiksi eikä laulu ollut sitä tasoa, jota tyttö hehkutti. Siis - ei jatkoon.

Välittömästi tämän jälkeen tuli mieleeni rinnastus teosofis-kristosofiseen henkiseen työhön. Kun ihminen on ottanut Vuorisaarnan opin oppaakseen, hän on jo ns. tiellä kulkija, eli hänellä on symbolisesti ajatellen sen verran valoa itsessään, ettei jatkuvasti putoa samaan kuoppaan, toista samoja virheitään. Valon määrän ja kokemusten lisääntyessä hän osaakin itsensä voittamiseksi valita sellaisen tien, jossa ei ole kuoppia. Hän on kasvanut tekemään oikean ratkaisun.

Opiskelukautta aloitettaessa ollaan taas alussa, myös prinsiippien kannalta. Uusi 7-vuotisjakso alkaa fyysisen prinsiipin merkeissä. On tietysti muitakin jaksoja esim. henkilökohtaisella tasolla. Itseltään voi kysyä, millä asenteella olen tässä työssä mukana.
Tajuanko, että oma sieluntila ja henkinen pyrkimys heijastuu myös muihin ryhmän jäseniin. Ymmärränkö sen, että pelkkä kirjanluku ja mietiskely ei yksinään riitä. Veljeyden ylläpitämiseen tarvitaan arkielämää, joka kertoo ihmisen kasvaneisuudesta, valosta tai jostain muusta.

Tärkeä asia mielestäni on anteeksiantamisen ja pahanvastustamattomuuden ohella kiitollisuus. Sitä ei tarvitse jatkuvasti ääneen hokea, vaan että se olisi perusvireenä omassa itsessä. Kiitoksen aiheita on elämä tulvillaan huolimatta epäkohdista, murheista ja sairauksista.
Syksyn sato, luonnon kauneus, ihmiset, ystävät, Martan elämäntyö, läsnäolo ja tämä Pekka Ervastin tuoma aate, joka kantaa elämästä toiseen. Sitä ei tarvitse kuitenkaan mainostaen tyrkyttää ihmisille. Valo on jokaisessa ihmisessä, kipinä elävästä jumaluudesta. "Vaeltakaa niin kauan kuin teissä valo on!" Voisin sanoa, että uskon valoon, hyvään jokaisessa ihmisessä.


(Väinämöinen lehti 2005/4)




Outi Jaakkola: Onko tottelemattomuus hyve

Sanotaan, että Jumalaa ja hengen lakeja kohtaan ihmisen tulisi olla tottelevainen. Mutta sana tottelemattomuuskaan ei ole huono asia henkisessä elämässä, kun se kohdistuu tietynlaisiin asioihin.
Joskus on tullut ihmetelleeksi sitä, miten kansalaistottelemattomuus ja pahanvastustamattomuus voidaan sovittaa yhteen. Ensi kuulemalta voi tuntua, että ne kaksi periaatettahan ovat jotenkin ristiriidassa keskenään. Jos joku henkilö ei sopeudu vallitseviin yhteiskunnan normeihin ja määräyksiin ja toimiikin jonkin oman näkemyksensä mukaisesti, niin eikö hän silloin joudu tilanteeseen, jossa tulee helposti vastustaneeksi pahaa. Se on mielestäni varsin mielenkiintoinen, pohtimisen arvoinen kysymys.

Ainakin tulee mieleen, että tottelemattomuus tai kansalaistottelemattomuus ei ole väärin, jos sen osaa toteuttaa oleellisessa kohdassa ja oikeassa hengessä. Ihannehan ei koskaan kuitenkaan ole mikään periaatteesta kaiken vastustaminen siten, että vastahankaan asettuminen olisi arvo sinään tai kuin itsetarkoitus. Sellaistakin joskus tapaa esim. toisinajattelijoissa. Kuvitellaan, että ollaan jotenkin itsenäisiä ja omintakeisia, kun ei sopeuduta mihinkään ja ollaan asiasta kuin asiasta muiden kanssa eri mieltä. Sellainen itsepäisyys ja jopa uho on oikeastaan enemmänkin itsetehostusta kuin mitään rakentavaa pyrkimystä kehitykseen.

Selkein ja osuvin esimerkki, joka tulee mieleen kansalaistottelemattomuuden ja pahanvastustamattomuuden onnistuneesta yhdistelmästä, on mielestäni totaalikieltäytyminen. Siinä ihmisen omatunto sanoo, että tuota yhteiskunnan määräystä aseiden käytön opettelusta minun ei yksilönä tarvitse eikä pidä noudattaa.
Kieltäydyn siis siitä. Siitä seurauksena yhteiskunta kuitenkin lain perusteella sulkee tuollaisen henkilön vankilaan, jota määräystä vastaan taistelemattomuus ja sotimattomuus puolestaan on oikeassa kohdassa toteutettua pahanvastustamattomuutta. Vaikka syyttömän telkeäminen kaltereiden taakse onkin Elämän ja Jumalan edessä epäoikeudenmukainen teko, niin silti vuorisaarnan seuraaja alistuu siihen. Vankilassa istuminenhan ei ole osallistumista mihinkään aktiiviseen pahantekemiseen. Kärsimistä se kyllä voi olla, mutta ei enää uuden huonon karman luomista sen henkilön kohdalla. Oikeasta ratkaisusta seurauksena tulevaa negatiivista palautetta tai rangaistusta ei siis pitäisi vastustaa, jotta alkuperäisellä teolla olisi tarkoitettua merkitystä.

Tavallaan saman tyyppisiä ongelmakohtia voi pienemmissä vivahteissa tulla ratkottavaksi itsekasvatuksessa ja henkisessä elämässä pyrkijän kohdalle. Kaikesta ns. nurinkurisesta ja epäoikeudenmukaisesta ei voi sanoa, että minä en alistu tuohon, koska se on elämän edessä väärin.
Tässä meidän epätäydellisten ihmisten maailmassa on paljonkin moraalisesti alamittaisia asioita, joita täytyy vain kestää ja suvaita. Jos kaikesta alkaa kapinoida ja nostatella voimia, niin helposti itsekin vinksahtaa pahan tekemisen ja pahan vastustamisen puolelle. Mutta se, että näennäisesti alistuu tai paremminkin sanoen on passiivisella kannalla yhteiskunnallisten tai muiden epäkohtien edessä, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi tottelevaisuuden suhteessa samoihin asioihin nähden.
Jos ulkoisessa maailmassa olevaa määrättyä tilannetta tai olosuhdetta suvaitseekin tai sietää, niin se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että itse omassa elämässään toimisi vastaavan periaatteen mukaisesti.

Henkilökohtaisten menettelyjen ja käytännön toimien ohjenuora voi olla aivan toisenlainen kuin esimerkiksi jokin yleinen mielipide. Se, että ei määrätyssä kohdassa nouse voimallisesti niin sanottua vääryyttä vastaan, voi olla sisäiseltä kannalta katsoen tottelevaisuutta hengen lakeja kohtaan. Sehän on tiedetty ja tunnettu asia, että maailman auktoriteettejä ja valtaa vastaan taisteleminen on monesti vain muutenkin vähäisten voimavarojen haaskaamista ja hukkaan heittämistä. Mieluummin käyttäisi mahdollisesti karttuneita hyvän voimia johonkin rakentavaan ja ehkä hyvinkin pienestä lähtevään kulttuuri- tai kasvatus- ja valistustyöhankkeeseen.

Pohdittavaksi tulee myös se, kuinka henkisistä voimista ei voi käydä oikeutta. Samassa hetkessä, kun alkaa vedota oikeuksiinsa, henki pakenee paikalta tai kaikkoaa tajunnasta, vaikka sitä ennen olisikin omannut jotain moraalin kannalta oikeaakin näkemystä. Henkisestä näkökannasta kiinnipitäminen ja sisäisestä Jumalasta irrottamattomuus voi silloin johdattaa sen mysteerin luo, josta sanotaan "voitto on tappiossa".

Kaikesta tällaisesta pohdinnasta ja järjellisen puolen selvittelystä huolimatta aiheen varsinainen vaikeus on siinä, millä tavalla tottelemattomuutta ja pahanvastustamattomuutta erilaisissa tilanteissa sovelletaan elävään elämään. Vaikka kuinka periaatteet olisivat hallussa, niin käytännössä ei ole ollenkaan yksinkertaista tai itsestäänselvää, miten menetellä. Pyrkijöillä voi olla hyvinkin toisistaan poikkeavia näkemyksiä esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle jotakin epäkohtaa tulee kestää ja suvaita sekä onko siihen syytä puuttua ja millä tavalla. Kun miettii Martalta saatua esimerkkiä, niin tulee mieleen hänen äärettömän pitkä pinnansa, joustamis- ja sietokyky eli "sanomaton kärsivällisyys".
Mutta, kuten on monesti saatu kokea, myös hänen sanankäytöllään on oma tärkeä osansa ja tehtävänsä. Henkisen tiedon suullinen ilmaiseminen yksilölle tai ryhmälle auttavalla ja valaisevalla tavalla on vaikea taito. Se kysyy viisautta ja elämän lakien syvää ymmärtämistä. Niitä asioitahan Martta meillekin on aina tahtonut opettaa.

Oppilaan tiellä voikin joskus tuntea, kuinka vaikkapa oma hienotunteisuuden puute on kuin toiseen kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Tai saattaa huomata, että sopimattomassa kohdassa toteutettu mutkat suoriksi -näkemys ei välttämättä ollutkaan kuuliaisuutta sisäiselle hengen kuiskeelle. Silti syvällisempi harkinta ja viisaampien menettelyjen hakeminen ei toiselta puolen taas tarkoita pelkurimaista hyssyttelyä totuuden edessä tai kynttilänsä vakan alle kätkemistä.

Lopulta jos vielä palaa tottelemattomuuden periaatteeseen, niin yksi johtopäätös on ainakin selvä: se on perusteltua ja välttämätöntä silloin, kun käsketään tekemään pahaa, rikkomaan ihmisyyttä vastaan tai osallistumaan muuhun elämää hajottavaan toimintaan. Mitä pahan tekeminen tai henkeä vastaan rikkominen sitten milloinkin on, siinä kuitenkin jo vaikeampi kysymys. Aivan ilmeisesti yhä tarkemmaksi ja yhä hienovaraisemmaksi aihe käy, mitä syvemmin siihen perehtyy tai mitä pitemmälle siinä etenee.

Tapahtuipa vielä eräs huvittava tapaus: Juuri kun eräänä päivänä mietin mielessäni kyseistä kansalaistottelemattomuusasiaa, niin isäni soitti ja kysyi melkein heti puhelun alkajaisiksi: "Oletko jo käynyt äänestämässä?" Vastasin, että en, enkä aiokaan, johon hän: "Miksi? Pitäähän sitä kantansa käydä sanomassa." Kerroin käsitykseni siitä, että yhteisöelämä jo sinään on kannanotto. Tähän hän puolestaan kommentoi: "En ota kantaa." Molempia nauratti. Niinpä pahanvastustamattomuuskin siinä toteutui, kun kumpikaan ei ruvennut painostamaan toista puolelleen.


(Väinämöinen lehti 2004/4)




Marja Taavila: KUN MUISTI EI PELAA

Helmi tuli minua vastaan lähi kaupunkini vanhan elokuvateatterin edessä, pysäytti minut ja sanoi:" Minä en tiedä missä minä asun. Mitä nyt tehdään?" Helmi muisti kuitenkin etu- ja sukunimensä ja minä hämärästi muistin remontoineeni hänen huoneistonsa parvekkeen parisen vuotta sitten. Niinpä sitten lähdimme käsikynkkää kohti Helmin todennäköistä kotitaloa, minä 45v, vielä toistaiseksi muisti tallella, ja Helmi noin 80v, kovin hädissään olevana.

Oikea osoite löytyikin ja ovella oli vastassa huolissaan oleva kodinhoitaja. Ennen poistumistani huomasin vielä Helmin ovessa kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitetun lapun: "Helmi älä mene yöllä ulos, äläkä rappukäytävään." Siinä sitten takaisin työmaalle lampsiessani, olin nimittäin tulossa ruokatunnilta, mieleni täytti surumielisyys eikä kyyneleet olleet kaukana.
Tällaista tämä elämä on. Onko tulevaisuuden kuva se, että kaupunkiemme kaduilla tai maaseutumme pölyisillä teillä kulkee yhä useammin eksynyt vanhus, joka ei muista mistä on tullut ja minne menossa. Alzheimerin taudinhan sanotaan lisääntyvän lähi tulevaisuudessa nopeammin kuin syövän ja Suomi on yksi maailman kärkimaista tässä suhteessa, koska elin-ikämme nousee jatkuvasti.

Pienen hetken näin Helmissä itseni ja kenties tulevan vanhuuteni. Samalla ajatus viivähti siinä, että joskus Helmikin on ollut nuori ja virkeä, töissä kenties paperitehtaalla. Ei ole vaivannut iskias ja ryhtikin on ollut suora. Mieli on ollut täynnä unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia.

Vaan eipä Helmin huonomuistisuus rassaa häntä itseään niin paljon kuin hänen läheisiään ja häntä hoitavia. Hän on varmasti tyytyväinen elämäänsä. Taivaan pilvet näyttävät yhtä kauniilta ohi purjehtiessaan kuin nuorempana ja lintujen aamukonsertti ilahduttaa samalla tavalla kuin ennenkin. Ei ole myöskään liikoja murheita tai turhia murheita, joita ihminen yleensä tuppaa reppuunsa keräämään ja niillä itseään stressaamaan, koska ne harmit, joita tulee vastaan unohtuvat lähes yhtä nopeasti kuin tapahtuvat.

Dementiapotilaat omaavat myös taidon, jota niin kovasti tänä päivänä korostetaan, kun puhutaan elämisen taidosta, nimittäin taidon elää tässä hetkessä. Erään Alzheimerhoitokodin hoitajatar totesi taannoin kuulemassani radiohaastattelussa, että hän on oppinut hoidettaviltaan sen, että elämästä ei tarvitse tulla arkista ja ikävää, vaan samasta asiasta voi ilahtua ja innostua yhä uudelleen ja uudelleen.
Kun sanotaan, että aika kultaa muistot, niin tuntuu, että dementiapotilaiden suhteen se pitäisi enemmän kuin paikkansa, koska kun muisti heikentyy, niin ne ikävät muistotkin unohtuvat. Tuntuukin, että ihminen kuin elämän avustamana pääsee noudattamaan ohjetta, joka olisi tarpeen ja tarkoitettu meille kaikille eli :" Älä muistele kärsimiäsi vääryyksiä."

Tällaisessa valossa Helmin kohtalo saakin uusia ulottuvuuksia, vaikka siinä on varmasti myös tiettyjä tragikoomisia piirteitä eikä dementiapotilaiden hoito ole koskaan läheisille tai heitä hoitaville henkisesti eikä fyysisesti helppoa.
Koska ns. heilutan teosofisen elämänymmärryksen lippua, en voi olla näkemättä tässä muistamattomuudessa myös sitä elämän todellisuutta, jonka edessä mielestäni kaikki kerran olemme. Jokaisen ruumistuksemme persoonallinen ns. muistilevy tyhjenee kuolemassa ja harva meistä muistaa menneitä elämiään.
Se on mielestäni sitä elämän armahtavaisuutta, että kun synnymme uudelleen tänne maailmaan uuteen ruumiiseen, niin vaikka kannammekin karmallisia siemeniä mukanamme on meidän muistimme kuitenkin vapaa edellisten ruumistusten teoista, tunteista ja ajatuksista ja pääsemme alkamaan kuin puhtaalta pöydältä.

(K.M.V.-lehti 13.9.-05 sekä Apu-lehti 16.9.-05)



Anna Huovinen: Ihminen

Me käytiin maanantaina Tampereella asioilla, ja kun oli reilusti aikaa, niin mentiin ekaksi kahville. Kahvilaa vastapäätä käytävän toisella puolella oli toinen kahvila, ja sen seinällä oli joku mainos, jonka tekstistä sai selvää sinne asti vain kahdesta sanasta: Ihminen Anna.

Se oli aika hätkähdyttävä ajatus, ikään kuin elämä olisi heittänyt Sfinksin arvoituksen suoraan minulle! Ikään kuin juuri minulta kysytään, ymmärränkö mitä on olla vain ihminen, ilman mitään muita määritteitä: ei sukupuolta, perhesuhteita, titteleitä ja ammatteja, uskontoja ja uskomuksia; vain ihminen? Onko minulla muita päämääriä, kuin ymmärtää, mitä on olla ihminen? Olenko ensisijaisesti jotain muuta, ja vasta toissijaisesti ihminen?

Alanko miettimään ihmisyyttä vasta sitten, kun kaikki muut tavoitteet, toiveet, odotukset ja päähänpinttymät on loppuun käyty ja kaluttu tyhjiksi? Eikö ihmisyydessä ja inhimillisyydessä olisi tarpeeksi haastetta jokaiselle? Kysymysmerkki toisensa perään vetää kummallisen hiljaiseksi; mitä sitä todellakaan tietää elämästä?
Oikea vastaus ei ole välinpitämätön olan kohautus tai käden huitaisu, ylimielinen mitätöiminen tai toisten ihmisten viisaiden sanojen taakse piiloutuminen tai edes sokean uskon fraasien toistaminen. Asian ohi voin kävellä, mutta itseäni en voi paeta!

Totuudenetsijänä ihminen saa aika ajoin sukeltaa syvällekin sisimpäänsä, kokea ahdistusta oman tietämättömyytensä ja osaamattomuutensa edessä. Elämä ikään kuin riisuu ihmiseltä kaiken epäoleellisen, jonka varaan hän on elämänsä ja olemisensa rakentanut.
Ja kuinka paljon sitä riisuttavaa riittääkään! Tavalliselle omanarvontuntoiselle, itsenäiselle, itsepäiselle, ylpeälle ja itsekkäälle ihmiselle on melkoisen itsetutkiskelun takana päästä siihen todellisen nöyryyden tilaan, jossa kaikki naamiot on riisuttu ja josta käsin voi alkaa ymmärtämään ja rakentamaan todellista ihmisyyttään uudelta pohjalta.

Sen sijaan että vaipuisin epätoivoon näin valtavan asian edessä, voin etsiä, mitä ihmiskunnan suuret opettajat ovat ihmisen tiestä sanoneet. Yksi asia nousee esiin kuin valona pimeydessä: hyvyys ja siihen pyrkiminen, kaikki hyvyys elämässä. Siinä ei voi olla mitään väärää.

Ongelma tietenkin on, että hyvyyskin on maailmassa aika suhteellinen asia... Yhden hyvä onkin toisen paha, tai mikä on tänään hyvä, on huomenna paha. Ongelman poistaa näennäisesti se, että voin ottaa esim. Vuorisaarnan opetukset mittapuukseni ja niillä punnita asioita. Näennäisyys taas johtuu siitä, että en voi olla varma, ymmärränkö niitä ihanteita oikein ja osaanko niitä noudattaa oikeassa hengessä? Oma kokemus on, että juuri siinä helposti kompastuu, että on niin selvästi näkevinään ja ymmärtävinään, miten niitä ohjeita milloinkin pitäisi ymmärtää.
Se kummasti vetää mielen hiljaiseksi ja nöyräksi, että joutuu omaa olemistaan ja ihmisyyttään pohtimaan ja tarkastelemaan joka päivä. Ei voi luottaa siihen, että jollain rutiinilla ratkaisisi asioita, vaan olisi ihanteellista, että osaisi joka kerta punnita niitä sydämen hiljaisuudessa, ratkaista sen mukaan, mikä tällä ymmärryksellä olisi omantunnon ja ihanteen mukaista. Se hyvyys täytyy löytää uudestaan joka päivä, ja voi varmaan sanoa, että sen myötä löytää myös ihmisyyttään joka päivä!

Kun etsii omaa ihmisyyttään, niin samalla täytyy myös ymmärtää toiset ihmiset ihmisinä, jotka seisovat saman elämän mysteerin edessä, kuin itsekin. Jokainen etsii vastausta omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan ja tekee omia löytöjään ja johtopäätöksiään. Toisen ihmisen kunnioittaminen itseään etsivänä henkiolentona on hyvä tapa lähestyä ketä vain.
Voimme jakaa ajatuksia elämästä toistemme kanssa, syventyä suurten opettajien opetuksiin ja vaikka tehdä ratkaisuja elämässämme, jotka siirtävät painopistettä henkisempään suuntaan; mutta aina säilyy sama kysymys ihmisen edessä: mitä on olla ihminen? Nöyrä, avoin ja rohkea mieli auttaa varmasti näkemään enemmän ja löytämään vastauksia.

Ja mitä siinä mainoksessa oikeasti luki? Siinä luki: Ole hyvä ihminen, anna Arnoldsin lahjakortti lahjaksi...

(Väinämöinen lehti 2005/2)



Pekka Peltola: Uudistumista etsimässä

Kuluneena syksynä tuli täyteen 26 (2x13) vuotta yhteisöelämän aloittamisesta, sillä 1.8.1978 astui voimaan Ahosenniemen koulun vuokrasopimus ja 2.9. pidettiin kyseisen työkeskuksen "virallinen" avajaisjuhla, jossa oli kristosofi-veljiäkin monilukuisesti mukana.

Vasta vuoden 1980 keväällä Martta Horjanderin alulle panema uudenlainen henkinen työmuoto joutui ottamaan oman erillisen nimen, koska yhteistyölle ei ollut edellytyksiä. Ja niin syntyi Ihmisyyden tunnustajat, joka näin ollen on vaikuttanut Suomen teosofisessa liikkeessä pian neljännesvuosisadan vanhempien sisarseurojen vanavedessä.
Ihmisyyden tunnustajien synty ja aktiivinen toimintakausi (ja sen aktiivisuuden on tarkoitus edelleen jatkua) sattui aikaan, jolloin odotettiin vuosisadan viimeisen neljänneksen henkistä sysäystä, mutta yleinen arvio suomalaisten teosofien keskuudessa lienee myöhemmin - ainakin virallisesti - ollut se, että "mahtoiko sitä vuosisatasysäystä ollenkaan tulla?"

Ihmisyyden tunnustajat on tietenkin jäävi esittämään itseään minään vuosisatasysäyksenä, mutta kenties voisi yrittää tarkastella sen toimintaa puolueettomasti eli vain tosiasioihin paneutuen.
Ilmenikö siis Ihmisyyden tunnustajien toiminnassa jotakin uutta puolta teosofiasta? Sitä tuskin voi kieltää, että se uusi oli Martan aloite ja vastaanottama inspiraatio kiinteämmästä veljesryhmästä ja sitten toiminta sen toteutumiseksi.

Eri paikkakunnilla toimivat looshit tai opiskeluryhmät, jotka järjestivät myös esitelmiä, olivat teosofiassa ja ovat edelleen olemassa, mutta uutuus oli nyt se, että looshin jäsenet asuivat samassa talossa, joten ryhmä oli kaiken aikaa koossa ja opiskeluillaksi tuli jokainen arki-ilta entisen kerran viikossa kokoontumisen asemasta.
Tietenkin muut teosofiset ryhmittymät voivat kaivaa omasta toiminnastaan jonkun asian, jossa he puolestaan näkevät uudistumista tapahtuneen. Ja siitä puolesta olisikin mielenkiintoista kuulla.

Olisiko siis jotain perusteltua syytä pitää tuollaista asiaa kuin kiinteän veljesryhmän syntymistä jotenkin ratkaisevan tärkeänä? Ihmiset asuvat yhdessä, onko se nyt sen kummempaa? Ja sellainen saattaisi jopa häiritä yksilön henkistä keskittymistä, voisi joku arvella. Ensimmäiseksi perusteluksi tulee teosofisen liikkeen ensimmäinen ohjelmakohta; "muodostaa yleisen veljeyden ydin". Ja lisäksi Pekka Ervastin peittelemätön arvio: "Teosofinen liike kuolee, ellei se osaa muuttaa veljesajatusta keskinäiseksi veljesrakkaudeksi."

Yhteisöelämän ja henkisen itsekasvatuskoulun tarkoitus on korkea: saavuttaa tuota keskinäistä veljesrakkautta käytännössä. Enää ei riitä, vaikka oppilas osaisi ulkoa kaikki teosofiset veljeysmääritelmät, vaan nyt kysytään suoraan: "osaatko sinä itse elää puhtaan veljesrakkauden hengessä?"
Jos katsotaan teosofisen liikkeen historiaa niin kansainvälisesti kuin Suomessakin, niin kaikki kriisit ja hajaantumiset ovat johtuneet juuri tuon veljesrakkauden ja keskinäisen suvaitsevaisuuden puutteesta. Eli jos hajaantumiset onnistuttaisiin tulevaisuudessa välttämään, olisi se valtava voimavarojen säästö, kun huono karma jäisi tekemättä.

Yleensä on käynyt niin, että kun jotakin uutta puolta totuudesta on noussut esille, niin teosofisissakaan piireissä ei ole uskallettu antaa sen elää vapaassa totuuden etsimisen hengessä, vaan se totuus yhdessä esittäjänsä kanssa on yritetty vaientaa ja heittää kyseisen henkisen liikkeen ulkopuolelle.
Niinhän kävi esim. J. R. Hannulalle, kun hän alkoi esittää saavuttamaansa tietoa Pekka Ervastin henkisestä asemasta. Vielä tähän mennessä ei juuri koskaan ole henkisessä liikkeessä luotettu totuuden omaan voimaan.
Jos joku esitetty asia ei ole totuus, niin sillä ei ole elinvoimaa itsessään, vaan se suhteellisen pian kuihtuu, ja jos sen esittäjä toimii ainoastaan persoonallisuutensa voimilla, hän väsyy ja uupuu. Mutta jos taas joku asia on totuus ja suuremmat voimat tahtovat saada sen teosofisessa liikkeessä esille, niin lopulta sitä totuutta ei voi millään estää, vaikka sitä kuin vähäteltäisiin ja haluttaisiin se leimata miten epäilyttävällä polttomerkillä tahansa.

Ja vaikka yhteisöelämän henkisestä koulusta voi ajatella mitä tahansa ja pitää sitä merkityksettömänä, niin itse täytyy kuitenkin sanoa, ettei sen tavoittelema ihanne, veljesrakkaus, ole suinkaan neljännesvuosisadassa paljastanut kaikkia salaisuuksiaan, johtuen luonnollisesti siitä, ettei pyrkijä ole osannut ratkaista itsessään niiden avautumisen esteenä olevia voimia.

Mutta jo näinkin vähäisillä saavutuksilla voi tehdä sen johtopäätöksen, että tiivis veljeyskoulu huomattavasti nopeuttaa yksilön henkistä kasvua, vaikka epäonnistumisen mahdollisuus on aina jokaisen kohdalla olemassa. Kun vaikeasta murrosajasta sanotaan, että "valittujen tähden se aika lyhennetään", niin tuskin sitä mitenkään keinotekoisesti lyhennetään, niin että jätetään vaikka joka toinen vuosi ajanlaskusta pois.

Vaan se lyhennetään kenties niin, että ne, jotka valitsevat itselleen nopeutetun henkisen koulun, lyhentävät omaa oppiaikaansa. Ja vasta silloin, kun pyrkijä saavuttaa veljesrakkauden käytännöllistä taitoa ja voimaa, pystyy ja jaksaa hän kanssapyrkijöitäkin henkisesti auttaa ja oppii antamaan oikeita, henkeä hersyviä joululahjoja, jotta Kristus syntyisi jokaisen sydämessä eikä vain 2000 vuotta sitten Beetlehemissä.

(Väinämöinen lehti 2004/4)



Päivi Aikioniemi: Sini

Sini, siivooja, riensi joulukuisena arkiaamuna työpaikalleen. Hän asui Lumilandiassa, pienellä paikkakunnalla ja oli suureksi ilokseen saanut uuden työpaikan Matkavalkaman siivouspuolelta.

Sini oli oikealta nimeltään Suvi Liisa Linnea Ilonen, mutta jo aikoinaan hänen äitinsä oli lyhentänyt nimen Siniksi. Siinä oli koko nimi nopeasti lausuttuna. Ja sitä paitsi nimi kuvasti hyvin tytön orvokinsinisiä silmiä, oli äiti sanonut. Niinpä kaikki kutsuivat häntä nyt sillä nimellä.

Tänään Sini oli herännyt hyvin aikaisin. Pieni eväsreppu olallaan hän kulki kohti työpaikkaansa. Juhlallisen näköisenä Matkavalkama seisoi vielä aamun hiljaisessa maisemassa. Sini ihmetteli yön aikana sataneen lumen määrää. Valkoisen untuvaisena se tervehti varhaista kulkijaa. Sini henkäisi syvään ja siunasi mielessään tapahtunutta. Matkavalkamaan oli tullut kaukaisia vieraita, elämysmatkalle. Näin oli hänelle kertonut harmaaohimoinen Pena edellispäivänä.
Nyt kun Sini silmäili ympärilleen, hän huomasi, kuinka ystävällisesti oli Lumilandian henki ottanut vieraat vastaan. Eilispäivän raskaat vesipisarat olivat kiteytyneet valkoiseksi vaipaksi ja hento-oksaiset koivut nousivat taivasta vasten herkästi kuin korkean pitsinnyplääjän jäljiltä.

- Huomenta, tule jo sisään sieltä, huuteli Leeni keittiön ovelta. - Huomenta, alkaapa aamu hyvin juhlallisesti, kun on oven avaajakin vastassa, sanoi Sini kiiruhtaessaan sisään. Hän kertoi Leenille tunnelmistaan ulkona ja sai vastaansa tämän hersyvän naurun.

- Menehän siitä jo töillesi, mutta anna yläkerran vielä olla. Elämysmatkailijat olivat viipyneet myöhään reissullaan. He varmaan nukkuivat pitkään. - Liikun kuin kissa. Nopeasti ja äänettömästi, vastasi Sini, joka oli kotipiirissään kuuluisa kömpelyydestään.

Kun hän viimein nousi yläkerran vihreään saliin, oli päivä jo valjennut kauan sitten. Edellisviikolla vihreää salia oli käyttänyt sellainen herraseura, vanhempia miehiä kaikki. Sinille oli näytetty, kuinka huone laitettiin kuntoon. Roskat kerättiin pussiin ja likaiset astiat kannettiin taitavasti keittiöön. Saliin mentyään Sini henkäisi syvään.
Pöydällä oli kymmenittäin eri korkuisia kauniita laseja, kuppeja, pulloja... Nieleskellen hän palasi keittiöön. Leeni rauhoitteli tyttöä ja antoi hänelle pyöreän tarjottimen. Niin, olihan Sini nähnyt, kuinka sulavasti purjehtien tarjoilijattaret kulkivat ihmispaljouden keskellä, eikä kapeat juomalasit koskaan menneet nurin. Leeni huomasi Sinin epätoivoisen ilmeen. - On tuossa korikin, hän sanoi, ja tyttö hymyili hänelle helpottuneena. Vihreässä salissa hän asetteli astioita kaikella huolellisuudellaan koriin ja lähti kulkemaan rappusia alaspäin. Ensimmäinen porras ja puolillaan ollut juomapullo kaatui. Onnekseen kuppia vasten. Toinen porras ja toinen juomapullo kaatui. Onneksi se oli tyhjä. Loppumatkan Sini kadotti mielestään. Keittiöön tultuaan hän huudahti: - Oi, minkä tarjoilijan maailma minussa tuleekaan menettämään. Minä tyydyn siivoojan ammattiin.

Samalla ajatukset jo palasivat takaisin saliin. Siellä oli vielä se pyöreä tarjotin. Siinä oli kaikki jalalliset lasit, ja niitä oli paljon. Siispä takaisin ylös. Sini otti roskapussiin kaiken mitä pöydällä sotkuja oli jäljellä. Vielä hän ei uskaltanut lähteä takaisin rappuihin vapisemaan. Hän katseli ympärilleen; - mitä, pöydällä kukkavaasin takana oli avattu ulkolainen makeisrasia. Se oli kaunis. Sini pyöritti rasiaa käsissään. - Voi, tämän minä otan ja vien kotiin.

Kuinka Sini rakastikaan perhettään. Ja nyt hänellä olisi tuliaisena eksoottinen makeisrasia. Kuinka ihastuneita huudahduksia Sini tulisikaan saamaan kotona. Nopeasti hän sujautti rasian taskuunsa ja alkoi pyyhkiä pöydiltä juhlinnan jälkiä pois. Hyvä tunnetila voitti jopa pelon kantaa tarjotinta. Itse asiassa pyöreä tarjotin oli helppo viedä keittiön puolelle. Sini hymyili. Loppupäivä kulkisi varmasti tosi nopeasti.
Ajatella, että heille oli tullut sähkökatkos! No, on se ollut elämys ulkomaalaisille. Kömpiä pimeästä salista käsikopelolla ulos…
Ruokatunnilla keskustelevien työkavereiden sanat saavuttivat hitaasti Sinin valvetajunnan. Siis oli kysymys elämysmatkailijoista, niistä hymyilevistä nuorista, joille Sinikin oli sanonut arasti: - Morning, käsittäen, että he ymmärsivät kyseessä olevan hyvän huomenen toivotuksen. Kuuleman mukaan he olivat tulleet jostain kaukaa, köyhästä maasta. Makeisrasia alkoi polttaa Sinin taskussa. Vieraat olivat joutuneet lähtemään pimeässä pois salista. Heidän kaikki tavaransa olivat jääneet sinne!

Makeisrasia! Joku saattoi sitä tarvita. Ja hän oli sillä kuvitellut kohentavansa omaa itsetuntoaan. Siis varastetulla tavaralla! Hän oli jo oikein mielessään hekumoinut ajatuksella, kuinka häntä ihasteltaisiin... Voi, mikä häpeä. Eikä Sini enää voinut rasiaa palauttaa. Vieraat olivat jo menneet lentokentälle.

Sini palasi viimeistelemään työnsä. Kuinka hän olikaan ihaillut luontoa, Lumilandian majesteettista kauneutta. Luonto epäilemättä osasi ottaa vieraat vastaan ja antaa kokemuksenaan jotain ylevää. Mutta Sini, Lumilandian kansalaisena, toimi aivan päinvastoin. Hän tunsi aiheuttaneensa, ei kovin isoa pahaa, pienen epäluotettavuuden kuitenkin. Hän ojenteli lakanoiden päärmeitä patjan alle ja muisti nuorehkon mieshenkilön kulkeneen häntä kohti kysyvä ilme kasvoillaan. Sini oli vetäytynyt ujoutensa taakse. Siis hän oli hymyillyt arasti ja kiiruhtanut pois. Kuinka hienon elämyksen hän olisikaan voinut antaa nuorukaiselle kysymällä reippaasti:
- Excuse me, but have you forgot this box on the table?
Voi olla, että sanat eivät olisi olleet oikein lausuttuja, mutta hän olisi voinut antaa erilaisen elämysmatkakokemuksen vieraalle. - Niin rehellistä kansaa on nämä Lumilandialaiset, että jopa avatun makeisrasian palauttavat asiakkaalle.

Voi, mikä inhimillinen voimavara, huokaisi Sini ja istuutui hetkeksi miettimään millaista ihmiskuvaa hän tahtoisi olla antamassa matkamuistoksi seuraaville elämysmatkailijoille. Se voisi olla iloinen, reipas ja rehellinen, sillä, toden totta, olihan hänen nimensä Suvi Liisa Linnea Ilonen. Ja tämän hän tahtoi myös kotonaan kertoa.

(Väinämöinen lehti 2003/4)



Juha Saarilehto:16.1.1985

Kirjoittaessani tätä on Sunnuntai 16.01.2005. Siitä on siis päivälleen 20 vuotta, kun ensikerran tulimme tänne Väinölään, silloiseen Poukan vanhainkotiin, joka juuri tuona päivänä siirtyi Vilppulan kunnalta yhteisömme uudeksi keskuspaikaksi.

Tulimme Käpykolosta seitsemän hengen voimin: Martta ja Seppo sekä me viisi "remonttiveljeä", joiden oli tarkoitus jäädä aloittelemaan kunnostustöitä talon sisätiloissa ennen varsinaista muuttoa. Senaikaiset päiväkirjamerkinnät vahvistivat omia muistikuvia: Sinä vuonna oli kova talvi. Pakkaset olivat olleet yli -30oC:ssa yli joulun ja vuodenvaihteen, nyt oli lauhempaa.

Muistan, kuinka käännyimme lumisten peltojen reunustamalle pienelle tielle, jonka päässä, puiden lomassa näkyi suuri, ruskea kivitalo talvisessa asussaan. Pihalla käyskenteli vielä muutamia vanhuksia talvivaatteissaan, ja sisällä ruokasalin sivupenkillä istuskeli rivi mummoja keppeineen, kyytiä odotellen ja sivusilmällä uusia tulokkaita uteliaasti vilkuillen. Paikalla oli myös vanhainkodin johtajatar, joka tervehti Marttaa lämpimästi ja kuin symbolisesti luovutti hänelle talon avaimet.

Ensivaikutelma talosta oli suhteeton: kaksikerroksista ikkunariviä tuonnepäin, yksikerroksista siipeä tännepäin. Sisällä katosi viimeinenkin mittasuhdetaju: alakerran käytävää eteenpäin, yläkerran käytävää takaisin... ei... se olikin sairasosaston käytävä tai kellarikerroksen käytävä, ja yhtäkkiä olenkin yläkerran pienemmän osan päädyssä... ei... se oli sittenkin alakerran pienemmän osan pääty, koska tässä ei olekaan parveketta, vaan portaat alas..... Silloinen talonmies Tommi Aronen ja eläkkeellä oleva virkaveljensä Onni Liukkonen alkoivat perehdyttää Jallua pannuhuoneeseen ym. talon tekniseen puoleen. Talo ei siis jäänyt päiväksikään kylmilleen! Martta ja Seppo palasivat aamulla Käpykoloon ja me jäimme aloittelemaan remonttia, joka alkoi muistaakseni yläkerran kattojen maalauksella.
Seurasi lievästi sanoen työntäyteinen kevätkausi. Pakkanen kiristyi uudelleen ollen taas viikkoja yli -30oC. Päivät kävimme, vaihtelevalla porukalla, töissä ensin Jyväskylässä ja myöhemmin keväällä rivitalotyömaalla Vilppulassa, joten remontti eteni iltaisin ja viikonloppuisin lähinnä nuorekkaan innostuksen voimalla.

Fyysisen remontin lisäksi tarvitsi remonttia myös talon ilmapiiri, aura, olihan kyseessä uusi yritys uudessa kunnassa. Näitä asioita silmällä pitäen asettui Marttakin uuteen kotiimme, muistaakseni jo maaliskuussa, vaikka remontti oli vielä aivan kesken. Hänellä oli ollut muutenkin vaikeaa jo koko talven, etenkin öisin. On olemassa voimia, jotka vastustavat esim. teosofisen työn etenemistä, ja tuolloinhan otettiin mittava askel julkisesti toimivan henkisen työnkeskuksen suuntaan.

"Valmiiseen pöytään" emme siis todellakaan tulleet, emme fyysisesti, emmekä henkisesti, mutta vähitellen, jokaisen veljen henkilökohtaisen ponnistuksen avulla ja etenkin Martan intensiivisen opetustyön ja jatkuvan keskittymisen voimin syntyi Väinölä, henkisestikin iso ja vahva talo, Pirkanmaalle, mielestäni maantieteelliseltä kannaltakin sopivaan kohtaan Suomen-nientä.

(Väinämöinen lehti 2005/1)











Pekka Peltola: Neitseellis-murheellinen

Syksy ulkonainen harmaus hartioillaan taas lähestyy ja mieleen tulee, kun J. R. Hannula kirjassaan Vuorisaarnan oppilaan näkökulmasta I-V pitää yhtenä henkisen kehittymisen ehtona neitseellistä sieluntilaa, jossa "ei enää saa lohtua itsekkäissä tunteissa ja ajatuksissa".
Kyseinen sieluntila, täynnänsä henkistä kaipuuta, on siksi niin ihmeellinen, että "se kaipuu vetää omalla magneettisuudellaan taivaallisen Pyhän Hengen ihmisen sieluun". Joten ajatusten ja tunteiden laatu on jatkuvasti otettava tarkasteltavaksi, jotta paljastuisi, ovatko ne henkisten ihanteiden mukaisia.

Neitseellinen sieluntila kuvastuu herkkänä ja ihanteisiin uskovana, mutta vanhempi ihminen on voinut sellaisen sieluntilan kadottaa. Nykyajan ihminen ei rohkene olla kovinkaan avoin, koska pelkää tulevansa hyväksikäytetyksi.
Rakkaudessa pettyminen, rakkaudessa petetyksi tuleminen on kenties pahin uhka pyrkijän herkälle sieluntilalle. Martalta on mietelause: "Rakkaus tekee herkäksi". Jos rakastuneen herkässä sieluntilassa ollessaan joutuu pettymään, silloin ihminen helposti menettää uskonsa rakkauteen, katkeroituu ja sanoo: "Nyt minusta tulee kovis!"

Monissa rakkauselämän draamoissa - joita yhteisössäkin voi syntyä - on vielä se puoli, että henkisen koulun alkutaipaleella niitä ei osata käsitellä veljesrakkauden kannalta. Voittamaton tunne-elämän tyhjiö vetää puoleensa persoonaelämän huijareita, jotka sitten julmalla tavalla "kouluttavat" oppilasta ja samalla valmistavat omaa sieluntilaansa kovaksi ja kyynilliseksi, eikä sellaiseen sieluntilaan voi totuuden sotka rakentaa pesäänsä.

Rakkauselämän selvittämättömät asiat aiheuttavat sitten sen, että se elämän alue täytyy aivan kuin sulkea totuuden etsimisen ulkopuolelle. Ja kuitenkin meidän ihmisten pitäisi olla ennen kaikkea tunneolentoja, rakkausolentoja. Mutta kuinka me siihen pääsisimme, jos emme halua ottaa koko aihepiiriä totuuden etsimiseemme mukaan?
Herkän sieluntilan saavuttamiseksi täytyy selvittää, mitä on pyyteetön rakkaus ja mitä havaintoja olen itse tehnyt matkalla kohti sitä ihannetta?

Ei älyllisesti omaksuttu tieto - jota voi ahtaa itseensä teosofisista kirjoista - suinkaan merkitse, että totuuden Pyhä Henki olisi laskeutunut oppilaan sieluun. Pikemminkin järkitieto, jos pyrkijä siihen tyytyy, suorastaan kuolettaa henkisen kaipuun magneettisen voiman.
Oikea sieluntila on siis totuuden löytämisen ja veljesrakkauden kokemisen elinehto. Itsekkäissä tunteissa ja ajatuksissa viihtymättömyys tekee pyrkijän sielussaan murheelliseksi, mutta se autuudentilaksi sanottu pitäisi uskaltaa ottaa vastaan.

EU-aikakausi tarjoaa sen sijaan ihanneihmiseksi ulospäin suuntautunutta, kevytpuhetta harrastavaa ja vitsejä viljelevää ulkokuorta, jonka erityisesti on etsittävä itselleen viihdykettä ulkonaisten asioiden kautta.
Kuinka siihen kuvaan sopisi sielullinen murheellisuus, jonka J.R.H. liittää hartauteen? Niin kuin P. E:kin kutsui Ruusu-Ristin Esoteeriseen Ryhmään hartaita sieluja - tietenkin ilman kirkollista painolastia ja hurskastelua.

Kun eteemme tulee tässä elämänymmärryksessä joku vaikea ihanne, josta oppilas joutuu itselleen tunnustamaan, ettei ole vielä sitä paljonkaan saavuttanut, niin sen pitäisi jo tehdä hänet murheelliseksi. Toinen vaihtoehto on, että hän kieltää ihanteen, jolloin kyllä murhe katoaa, mutta pyrkijä pinnallistuu. Murheelliseksi voi henkisen ryhmän jäsen tulla myös siksi, että Suomen kansa ei näyttäisi juurikaan etenevän aseettomuustehtävässään, vaikka ilahduttavia yksittäistapauksia esiintyykin. Murheellisuus ei kuitenkaan tee pyrkijää toimettomaksi, vaan hän saattaa hyvinkin löytää itsensä torilta teosofisia kirjoja kauppaamasta.
Se tosin voi tuoda uutta murhetta, kun katselee ohikävelevää Suomen kansaa, josta ihmisyysuskonnon avulla pitäisi tulla aseettomuusihanteen edelläkävijä koko maailmassa. Silloin ajattelee mielessään, miten se olisi mahdollista, jos kansalaiset eivät edes halua tutustua Suuren Opettajansa kirjallisuuteen?

Sellaiseen lieväänkin tuskatilaan joutuminen saattaa silloin yllättävästi omalla magneettisuudellaan kutsua ihmisiä. Joten oma sieluntila ilmeisesti auttaa sisäisen totuuden kaipuun heräämistä toisissakin ihmisissä.

Niin kuin on sanottu, että jos olisi pahan vastustamattomuuden sieluntilassa elävä henkinen ryhmä - kuinka suuri, en tiedä - niin silloin mikään ei voisi estää kansan aseettomaksi tulemista. Se on voittavan hengen valoisa lakisiteisyys, ja siihen luottaen ja uskoen omissa teoissamme me, Väinämöisen ystävät, kohtaamme syksyn, joka kantaa vain ulkonaista harmautta hartioillaan.

(Väinämöinen lehti 2005/3)















Heli Peltola: Tyhjä taulu

Uusi vuosi on aina kuin uusi mahdollisuus, tyhjä taulu, uusi alku. Eletty ajanjakso päättyy ja uusi alkaa. Ja useinhan siitä puhutaan myös tilinpäätöksenä, inventaariona, tehdään uudenvuoden lupauksia tyyliin, että ensi vuonna en tee kyllä sitä ja sitä virhettä tai tahdon tehdä tämän tai tuon asian paremmin. Ja hyvä niin.
Kun itse tänä vuonna ryhdyin siihen puuhaan, mieleeni ponnahti erään lukiolaisen syksyllä esittämä kysymys: Mikä mielestänne on hienointa tässä edustamassanne elämänkäsityksessä?

Vastatapa siihen, laittaa paremmuusjärjestykseen niitä moninaisia asioita, jotka mieleen ponnahtivat. Kyllä kysyjä vastauksen sai ja minä samalla muistutuksen pohtia vähän useammin myös asian sitä puolta, ilman itsestäänselvyyksiä. Siis kuinka paljon arvokasta ja hienoa tähän sisältyykään.

Esimerkiksi se, että koskaan ei ole mahdotonta tehdä jotain hyvän voimien kartuttamiseksi, paremman tulevaisuuden puolesta. Sen ihanteen puolesta voi aina luovuttaa voimaansa, voi vaikuttaa sitä kautta asioihin. Ei tarvitse luopua nuorena koetusta uskosta ihanteeseen siksi, ettei se tuottanutkaan toivottua tulosta, vaan voi jatkaa eteenpäin innostuneena iän karttumisesta huolimatta tai vaikka maailmantilanne näyttäisi miinusta. Se on todellista kestävää kehitystä, koska siihen sisältyy jälleensyntymisen antama pitkä perspektiivi.
Mitä valintoja ja ratkaisuja henkiseen suuntaan yksilö nyt tekee itsekasvatustyössään ja sen hedelmöittämässä käytännössään, vaikuttaa se nykyhetken lisäksi myös tulevaisuudessa lisäten hyvän voimaa maailmassa. Mikä arvo siitä yksilöratkaisuille tuleekaan, joita yleensä helposti vähätellään tyyliin: eihän yksi pieni ihminen voi vaikuttaa mitään mihinkään.

Myös se on arvo, että vaikka teosofinen elämänkäsitys on kattava, jättää se silti runsaasti tilaa etsinnälle, pohtimiselle ja löytämiselle, sillä mikään ei ole valmiiksi pureskeltua ja sokeasti uskottavaa, varsinkin kun tavoitteena on omakohtainen tieto. Elipä ihminen sitten yksin tai yhteisössä, antaa teosofinen näkemys hänelle uusia ulottuvaisuuksia.

Ensinnäkin tietoinen veljeyden opettelu tuo keskinäisiin suhteisiin hienon ja herkän yhteyden tunnon mahdollisuuden, joka on vahvuutena vaikeuksissa ja voimana koko elämässä. Myös itsenäiset taloudelliset ratkaisut yksityisomistuksesta luopumisen suuntaan luovat syvenemisen mahdollisuutta ja tekevät riippumattomiksi yhteiskuntaan nähden. Oman onnemme seppinä siinäkin asiassa pyrimme järjestämään niin, että työelämä ja siihen kuluva energia ja aika pysyisivät tasapainoisessa suhteessa muun elämän kanssa. Se onnistuu niin kauan kuin tärkeysjärjestys pysyy selvillä ja niin hyvää tahtoa kuin yhteistyötaitoakin löytyy ryhmän jäsenten sydänsopukoista.

Kun yhteistaloudessa työn tulokset eli raha ohjataan ei vain aineellisen elämän vaan myös henkisen- ja kulttuurityön palvelukseen, koituu siitä välillisesti niin taloudellista kuin muutakin apua jokaiselle ja jokainen myös pääsee opettelemaan pyyteettömämpää ja laskelmoimattomampaa asennetta, huolimatta siitä, onko siinä ajan hetkessä ollut hankkimassa enemmän vai vähemmän taloudellisia varoja kuin joku toinen. Kaikki siis tulevat autetuiksi, mutta ennen kaikkea tämä henkinen työ, jota niin vähän koko kansankin mittakaavassa tehdään.

Yhteisöelämän synnyttämä laaja-alainen tiiviin yhteistyön mahdollisuus on myös valttikortti monella alueella. Siten pääsee syntymään monia työmuotoja, joiden välityksellä teosofinen ajattelu ja elämän suuret lainalaisuudet kuten ajatus karmasta ja sen vakauttavasta toiminnasta tulevat tunnetummiksi ja pääsevät antamaan tarpeellista syvyyttä ja näköalaa jo etsimään heränneille sieluille ja valaisevat ymmärrystä, vähentävät toivottomuuden tunnetta syventäen silti myötäelämisen kykyä esimerkiksi silloin, kun tapahtuu jokin muuten käsittämättömäksi jäävä onnettomuus tai luonnonmullistus, joka aiheuttaa paljon hätää ja kärsimystä.

Tätä tietoisuutta olisi yksin, ilman yhteisvoimaa, paljon vaikeampaa ja voimattomampaa tuoda julki eli tehdä sitä kaikkea mitä ihmisyyden tunnustajien työ tällä hetkellä käsittää eli esitellä teosofiaa kouluissa, pitää taidenäyttelyitä lukuisia kertoja vuoden mittaan, järjestää kesäteatteria pitkin kesää, konsertoida, ehtiä torille kirjanmyyntiin, ottaa yhteisöelämään tutustujia vastaan kotiimme, pitää esitelmiä, julkaista Väinämöis-lehteä ja kirjoja, tehdä musiikkijulkaisuja, osallistua noin 240 temppeli-iltaan vuodessa ja keskittyä kesäkursseilla n. 37 tunnin ajan pohtimaan elämän suuria ja pieniä kysymyksiä jumalviisauden valossa. Mutta yhdessä me sen voimme tehdä ja vielä paljon enemmänkin, mukaan lukien sen, minkä kaikkeen valmistautuminen vie.
Mutta sehän juuri on elämämme, elämän suolamme, ilomme ja vahvuutemme, tahto olla mukana ja rajoittaa itseämme maailman moninaisuudelta kyetäksemme joka vuosi kantamaan kortemme yhteisen työn kekoon. Ja sitten taas alusta uudelleen. Pekka Ervastinkin mukaan "menneisyys elää muistissa, mutta on fyysillisenä todellisuutena kuollut." Se voima, mitä mistäkin suoritetusta työstä on syntynyt, on samalla luovutettu Mestarin käyttöön ja uutta tarvitaan, uusi toiminta ja työ odottaa tekijäänsä, uudet ajatukset ajattelijaa, uudet haasteet pyrkijää.
Eli mikä näistä tässä mainituista tai kaikista mainitsematta jääneistä asioista sitten on parasta elämänkäsityksessämme? Siihen jokainen vastaa varmaankin omalla tavallaan ja omalla elämällään, mutta selvää kuitenkin on, että arvostettavaa on paljon. On vain pidettävä huolta siitä, että itse olisi aatteensa arvoinen ja täyttäisi tehtäväänsä ihmisenä, sillä:

Halki vuosimiljoonien ajan, läpi jumaltietoisuuden rajan,
kulkee sielut ikuisuuden valoisassa yössä,
kohdaten vain aineen rajoituksen työssä.
Ne kohtaavat ja kohdatessaan tietävät:
on voitettava aineen hajoittava taakka,
on vietävä se rakkauteen saakka.

(Väinämöinen lehti 2005/1)







Marja-Liisa Siltanen:
HILJAISUUS

On lauantainen iltapäivä täällä kotonani Väinölässä. Seison toisen kerroksen parvekkeella katsellen sumuisen harmaata, lähes lumetonta maisemaa. Yhtäkkiä havahdun ajattelemaan, kuinka hiljaista on; edes vastapäisen sahan äänet eivät tunkeudu tajuntaan.
Sama hiljaisuus tulvii vastaani ja huomaan leikitteleväni ajatuksella: uskoisiko satunnainen vierailija tässä talossa asuvan yli 30 ihmistä ja tässäkin siivessä peräti 13. Tänään ei kukaan siis siivoa, puuhastele, järjestä. Tänään kaikki tuntuvat mietiskelevän tai keskittyvän hiljaisempiin töihin ja - totuuden nimissä - ehkä jotkut ottavat nokkauniakin. Joka tapauksessa, hiljaisuus puhuttelee.

Me nykyajan ihmiset tajuamme harvoin tarvitsevamme hiljaisuutta. Kaikkialla soi taustamusiikki, ja ainahan voi laittaa auki television tai radion, jos tuntuu tyhjältä - ja jos ei muuta, voi kilauttaa kaverille ajankulukseen. Eräässä komedisessa elokuvassa supertähti, muusikko levytti levyn, joka oli pelkkää hiljaisuutta; ei soittimia, ei laulua eikä sanoja.
Se saavutti suuren suosion kaikilla radioasemilla ja ihmisten keskuudessa. Tuota hiljaisuutta kuunnellessaan, keskellä uutis- ja musiikkitulvaa, ihmiset alkoivat löytää oman musiikkinsa ja rytminsä elämässä. Hiljaisuuden soidessa he alkoivat kuulla jotain sisimmässään.

Hiljaisuus ja hiljentyminen on elintärkeä osa totuudenetsijän elämää. Vain hiljaisuudessa voi tutkistella itseään ja kuulla omantuntonsa kuiskeita, vain hiljaisuudessa voi kuunnella hiljaisuuden ääntä. "Hiljaisuuden ääni on se viisaus, joka valuu hänen sieluunsa korkeammista henkimaailmoista, hänen korkeamman minänsä kautta ja jonka tavallinen puhetapa ihmiselle on nk. valistunut omatunto", kirjoittaa Pekka Ervast omassa Hiljaisuuden äänessään.
Mietiskelyn vaikeudet me kaikki tunnemme. On vaikea saada itsensä, ajatuksensa, tunteensa ja jopa ruumiinsa sellaiseen hiljaisuuden tilaan, että mietiskely on mahdollista. Ajatukset harhailevat, tunteet vellovat, ja jos ei muuta, niin ainakin jalkapohjaa kutittaa; mutta kun tämä kaikki on voitettu voi vastaanottaa puhuttelevan, siunatun hiljaisuuden.

Pekka Ervast kirjoittaa, että "suuressa hiljaisuudessa syntyvät suuret aatteet". Minulle riittävät jo suuressa hiljaisuudessa synnytetyt aatteet aseettomuudesta ja Vuorisaarnan tiestä sekä tämä teosofis-kristosofinen elämänymmärrys. Se on puhutellut minua ja puhuttelee edelleen.
Eräs tärkeä opetus, jonka jo aikoinamme saimme Martalta (Horjander), opettajaltamme ja ystävältämme, oli pystyä keskittämään arkisten töidenkin keskellä ajatuksemme tähän hiljaisuuden tilaan, ja mitä yksinkertaisempaa työ olisi (siis vähemmän ajatuselämäämme rasittavaa), sitä helpompaa keskittyminen olisi. Leipätyö kulkisi opitulla rutiinilla, mutta henkemme voisi liitää aatteiden avarilla aavoilla ja synnyttää sisällämme jotain uutta, henkisesti uutta. En voi tietää kuin omalta kohdaltani, kuinka moni laulu tai jutunaihe on syntynyt keskellä arkipäivän työtä, keskellä tasoituskoneen tai porakoneen jylinää, mutta luulenpa, että moni.
Sisäistetyn, henkisen tilan voi löytää milloin vain, eikä välttämättä vain silloin, kun on ns. aikaa. Totuudenetsijä on aina keskellä etsintää, ja etsintä ei kysy sopivaa hetkeä, se on aina läsnä.

Mietiskellessäni hiljaisuutta tuli ajatuksiini myös käsite Hiljainen Vartija. Lauloimme sen nimisen Martan laulun Riitan (Pietilä) kanssa Martan Elämän koulussa -cd:lle aikoinaan.
Itseäni oli aina puhutellut ensimmäisen säkeistön teksti:
"Älä uuvu matkalla ihminen, minä tiedän kuitenkin."
Tiesin omasta itsestäni, että uupumus on lähellä jokaista ja tuo uupumus voisi ottaa monenlaisia muotoja, mutta kun luin P. E:n kirjoituksen Hiljaisesta Vartijasta, tajusin laulun sisältävän paljon muutakin. P.E kirjoittaa: "Korkein mestari on nk. Hiljainen Vartija, joka on saapunut tähteemme toisesta aurinkokuntamme tähdestä ja viipyy täällä manvantaaran alusta sen loppuun saakka."

Aivan toisenlaiseen valoon tästä näkökulmasta tulevat laulun muut säkeistöt, kuten vaikka kolmas.
"On hiljainen vartija vierelläin, joka valvoo työn salaisuudet. On ihminen muutosten alainen, laki liikkuva ikuinen."
Ei siis ole ajatusta tai sanaa, joka ei voisi ihmistä syvenevästi puhutella; yksi sellainen voi olla hiljaisuus.

(Väinämöinen lehti 2004/2)






Riitta Pietilä:
OLKIPUKKI

Mikä lie ollut syynä, kun tässä eräänä tavallisena joulukuun iltapäivänä ollessani siivouspaikassani imuroimassa, mieleeni juolahti - olkipukki. Ympäristöstä se tuskin johtui, sillä lattialla ympärilläni lojui iloisesti levällään pienten koululaisten sukkia, paitoja, kirjoja, legoja ym., joita nostelin turvaan imurin tieltä.

Sääkään siihen ei varmaan ollut syynä, sillä ulkona köllötteli sellainen harmaan sumuinen talvipäivä, joka oli vienyt lumet mennessään ja jota luulisi näkevänsä ennemminkin maaliskuussa kuin näin joulun alla.
Liekö se ollut kuitenkin joulun läheisyys, joka lykkäsi ajatukseni liikkeelle, mene tiedä, mutta olkipukkia huomasin kuitenkin siinä siivoillessani ajattelevani. Enkä suinkaan mitä tahansa halpakaupan hyllyltä hankittua tuontipukkia, jonka kunniakkaasta olkipukkiperinteestämme täysin tietämättömät työläiset olivat kenties väsänneet pelkän epämääräisen kuvan avulla.

Ei, ei sinne päinkään, vaan ajattelin ehta suomalaisista rukiinoljista omin käsin valmistettua varsin omaperäistä pukkia, joka jo kohta parikymmentä vuotta oli keikkunut joulupöydässämme silmäimme ilona. Kyllä tällekin pukille oli aikanaan ollut teko-ohjeet ihan paperille painettuna, kun ei meistä tekijöistä kenelläkään ollut vaadittavaa perimätietoa ja -taitoa, mutta lopputulos oli erinäisistä seikoista johtuen varsin erikoislaatuinen.

Asiahan on niin, että tuohon aikaan yhteisömme asui edesmenneeltä elokuvaohjaaja Mikko Niskaselta vuokraamassamme Käpykolossa. Olimme vasta muuttaneet paikkakunnalle, eikä meillä monellakaan ollut vielä töitä. Itse olin ehtinyt tehdä joitakin opettajan viransijaisuuksia, kun minua pyydettiin joulun alla Äänekosken kaupungille vetämään olkityökurssia.

Minähän olin "oikealta" ammatiltani askartelunohjaaja, joskaan en ollut ehtinyt tuota ammattia juuri harjoittaa. Ei siis muuta kuin vanhat muistiinpanot esille ja olkia hommaamaan. Muistaakseni kurssi onnistui hyvin ja osallistujatkin olivat tyytyväisiä. Kurssilta jäi kuitenkin jonkinmoinen kasa olkia jäänteeksi, ja sen kuskasin kotiin omia tarpeitamme varten.

Ja niinpä sitten me tytöt istuimme eräänä iltana Viipaleeksi nimetyn parakkiasuntomme keittiön lattialla edessämme kasa olkia ja olkikoristeiden teko-ohjeita. Eikä sitten muuta kuin väsäämään. Meistä oli suurin osa ensi kertaa asialla, ja koska olkiakin oli tekijöihin nähden vähänlaisesti, olivat aikaansaannoksemmekin sen mukaisia: mahdollisimman yksinkertainen himmeli, joka vähän vinksotteli sinne sun tänne. Muutama letitetty olkikranssi, tosin aika laihoja ja vallan toispuoleisia - ja yhdestä tehtiin lopulta sydämenmuotoinen, kun siihen tuli keskelle mutka. Mutta se olkipukki.

Muistaakseni me teimme niitäkin useampia, mutta tämä yksi on erityisesti säilynyt mielessäni. Se oli vähän niin kuin tekijänsäkin - toisin kuin minä - laiha ja pitkäjalkainen, mutta kuten sanoin, olkia oli aika niukasti. Sarvet sillä kyllä oli, mutta ei suinkaan muhkeat ja kaarevat, vaan suorat ja sojottavat. (Olisikohan tullut leikattua oljet vähän liian lyhyiksi?) Häntä oli sen sijaan pitkä ja kippura, niinpä se mielestämme muistuttikin enemmän koiraa kuin pukkia.

Mutta erinomaisen hellyttävä se kyllä oli. Ja kuten sanottu, joka joulu se kuitenkin nostettiin joulupöytäämme. Tekijä kyllä joka kerta sen nähdessään tuskailee tuotostaan ja luettelee sen vikoja, ihmetellen, täytyykö mokoman tekeleen vuosi vuoden jälkeen ilmestyä kaikkien tuijotettavaksi. Mutta meidän muitten mielestä pukki on kerrassaan huvittava ja on kirvoittanut joulun juhlijoilta monet naurut.

En tiedä, johtuiko se pukin honteloista jaloista ja pienestä epätasapainosta, vai olisiko joku ruokailun tuoksinassa pukkiamme tönäissyt, mutta joka tapauksessa kävi tässä muutama vuosi sitten niin, että kesken iloisen jouluaterian huomasimme olkipukkipoloisen hännän syttyneen tuleen.Yleisen hälinän vallitessa saimme liekit sammuksiin, mutta häntä kerkesi palaa niin, että jäljelle jäi vain pienenpieni mustunut töpö. Jotenkin tämä tapaus teki olkipukistamme entistäkin rakastettavamman.

Ehkä asiaan vaikuttavat monet muutkin seikat, - se kuinka hauskaa meillä oli noita koristeita väsätessämme, tai se yhteisön alkuaikojen into ja ihanteellisuus, joka vuosien saatossa on ehkä jo saanut muistojen kultaakin ympärilleen. Oli miten oli, jotenkin tämä pukki muistuttaa minua siitä millaista ihmiselämäkin on.
Voi olla, että alunperinkin on ollut fyysisiä tai henkisiä rakennusaineita vähän nuukanlaisesti, mutta niin vain meistä jokainen on tänne syntynyt omin yksilöllisin eväin. Kovin täydellisiä emme ole sen enempää ulkoisesti kuin sisäisestikään, ja voi olla, että jotain matkan varrella jopa kärähtääkin, mutta tärkeintä on, että löydämme itsemme ja täytämme oman paikkamme elämän pyörässä, onhan jokainen meistä yhtä arvokas ja ainutkertainen. Joten jos minulta kysytään, on tuo olkipukki joulupöydässämme paikallaan tänäkin jouluna.
Väinölässä 12.12. 2004

JÄLKIKIRJOITUS

Kirjoittelin tätä tarinaa pari viikkoa ennen joulua ja odottelin innolla hetkeä, jolloin joulukoristeet taas haettaisiin vintistä. Kun se hetki sitten koitti ja Marja-Leena alkoi niitä levitellä esille, kuljeskelin minä uteliaana paikalla etsiskellen katseellani tuota kyseistä esinettä. Pettymyksekseni en kuitenkaan nähnyt juuri sitä olkipukkia missään, mutta en oikein kehdannut sitä kyselläkään. Arvelin, että joku on ehkä heittänyt sen jo menemään ja olisi kenties kiusaantunut, jos sitä kaipailtaisiin. Tuli sitten joulu ja aattoilta ja perheemme istui jälleen kahden pitkän pöydän ääressä joulupöydän antimia nauttien. Pöydässä oli myös muutama komea olkipukki, mutta tämä ainokainen loisti poissaolollaan. Hetken jo tuumailin, pitäisikö jättää koko juttu lukematta, sillä jos joku todella oli hankkiutunut pukista eroon, voisi hauskaksi tarkoittamani pakina tuntua ei niinkään hauskalta, vaan suorastaan nälvimiseltä. Mutta olkoon, olosuhteista huolimatta päätin lukea juttuni, tosin mainitsin ensin, että koristeen puuttuminen ehkä tekee tilanteesta pikemminkin surkuhupaisan kuin hupaisan. Lopuksi vielä kyselin, josko joku tietäisi mitä pukillemme oli tapahtunut, mutta kukaan ei tuntunut tietävän mitään koko asiasta ja pukki vain pysytteli piilossa. Sen sijaan kyllä paljastui, että tytöt olivat yksissä tuumin hankkiutuneet eroon joistakin kulahtaneista koristeista, minkä - jutun luonteesta johtuen - lievästi nolostuneena tunnustivat. Mutta pukin kohtalo pysyi mysteerinä. Epäilin kyllä hieman, että tässä vaiheessa kukaan tuskin olisi enää kehdannut edes kertoa, vaikka olisikin pukin hävittänyt. Miesväki myöskin vitsaili, että koska pukki oli mielestäni niin arvokas, niin eikö tehtäisi tästä uusi traditio ja poltettaisiin kaikkien muidenkin pukkien hännät. Monta muutakin yhtä lennokasta lohkaisua juttu synnytti, mutta pukkia ei näkynyt sinä ilta, eikä myöhemminkään.

Kunnes sitten parin viikon kuluttua ennen loppiaista kesken ruokailuni huomasin tuijottavani kyseistä olkipukkia pöydällä edessäni. Siinä se nyt kökötti! Se oli vieläkin kurjemmassa kunnossa kuin muistin, jaloista oli katkennut olkia ja - yllätys, yllätys! - siltä ei suinkaan ollut palanut häntä, vaan SARVET - minkä olin kyllä juttua miettiessäni mielestäni muistanut, sillä sen vuoksihan se juuri koiraa muistuttikin. Mutta jossain vaiheessa ennen tarinan loppua oli sarvista tullut häntä. Hah hah, sitä se muisti teettää. Elämä on siis tarua ihmeellisempää, mikä tuli jälleen todistettua. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Marja-Leena kertoi ihmetelleensä pukin häviämistä siinä määrin, että oli aaton jälkeen mennyt uudemman kerran vintille penkomaan ja löytänyt vielä yhden laatikon, jota ei ollut aiemmin hoksannut. Ja siellähän tämä sillä välin tietämättään kuuluisaksi tullut pukkimme luurasi ja pari muutakin vanhaa koristetta. Arvatkaapa vain, onko se TÄNÄ vuonna joulupöydässämme?

(Väinämöinen lehti 2005/4)






[pääsivu] [ajankohtaista] [ideologia] [kulttuuritoiminta] [väinölä] [kirjoitelmia]