Hodgsonin raportti uuden tutkimuksen valossa

Helena Petrovna Blavatsky oli oman aikansa julkkis, jonka tekemisiä ja sanomisia maailma seurasi suurella mielenkiinnolla. Eikä ihme, sillä hänen sanomansa oli loukkaus sekä mahtavasti sijaa saanutta materialismia, sen vastapainoksi herännyttä spiritististä liikettä sekä valtansa syvään juurruttanutta kirkkoa vastaan. Hänen räiskyvä temperamenttinsa ja ne taikatemppuja muistuttavat ilmiöt, joita hänen ympärillään jatkuvasti tapahtui, herättivät hämmennystä. Kaiken lisäksi hänen välityksellään maailman tietoisuuteen levisi tieto Himalajan Mestareista, jotka lähettivät ystävilleen viestejä ja opetuskirjeitä tavalla, jota ei edes meidän satelliittiaikamme tiede pysty selittämään. Blavatskyä kiitettiin ja parjattiin. Joskus parjaus pystyttiin osoittamaan vääräksi ja saatiin julkisestikin korjattua, mutta 1985 julkaistu ns. Hodgsonin raportti leimasi hänet huijariksi. Huolimatta siitä, että teosofit ja jopa Hodgsonin raportin aikanaan hyväksynyt Psyykkinen tutkimusseura ovat yrittäneet vahinkoa korjata, monet hakuteokset ja tietokirjat ympäri maailman esittelevät Blavatskyn yhä vieläkin petkuttajana.

Sain viime talvena käsiini saksannoksen vuonna 1997 ilmestyneestä kirjasta nimeltään H. P. Blavatsky and the SPR, An Examination of the Hodgson Report of 1885 eli "H. P. Blavatsky ja SPR, Tutkimus koskien vuonna 1885 julkaistua Hodgsonin raporttia". Sen kirjoittaja on SPR:n eli Psyykkisen tutkimusseuran jäsen tohtori Vernon Harrison, joka on ottanut tehtäväkseen Blavatskyn maineen puhdistamisen.

Vernon Harrison syntyi vuonna 1912 Englannissa. Hän toimi tutkijana ja tutkimusjohtajana mm. painotalossa, joka painaa seteleitä, postimerkkejä, asiakirjoja, passeja ym. virallisia papereita. Siellä hänen työkenttänään oli etsiä keinoja, jotka estäisivät asiakirjojen väärennökset. Eläkkeelle päästyään hän perusti oman yrityksen, jonka tehtävänä oli tutkia kyseenalaisia asiapapereita. Hän toimi riippumattomana asiantuntijana ja esiintyi usein oikeudenkäynneissä joko syyttäjän tai puolustajan tilaamana asiantuntijana. Hän liittyi vuonna 1937 lähtien Psyykkisen tutkimusseuran jäseneksi ja on siitä lähtien toiminut siinä aktiivisesti mukana. Hän on omien sanojensa mukaan yksi sen vanhimmista jäsenistä.

Hodgsonin raportin syntyvaiheet liittyvät Coulombien pariskunnan sekä Blavatskyn ja Teosofisen Seuran välisiin suhteisiin. H.P.B. ja Emma Coulomb tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa vuonna 1871 Kairossa, jossa Emma auttoi Blavatskya taloudellisesti tämän menetettyä rahansa. Coulombit tekivät vuonna 1880 Kairossa vararikon ja saapuivat Intiaan, jossa puolestaan pennittöminä kääntyivät H.P.B:n puoleen. Hän otti heidät avosylin vastaan ja tarjosi Emma Coulombille taloudenhoitajan paikan; hänen miehestään Alexista tuli eräänlainen talonmies.

Blavatskyn luona Emma ja Alexis näkivät ilmiöitä, joita he eivät voineet selittää, ja alkoivat levittää huhuja, joiden mukaan nämä ilmiöt oli saatu aikaan petollisin keinoin.

H.P.B. ja Olcott lähtivät helmikuussa 1884 Eurooppaan ja jättivät Teosofisen Seuran johdon valvontalautakunnan käsiin, joka Blavatskylta luvan saatuaan irtisanoi Coulombin pariskunnan saman vuoden toukokuussa. Ennen lähtöään Coulombit yrittivät kiristää rahaa Seuran johtohenkilöiltä Adyarissa. He vaativat 3 000 rupiaa siitä, että vaikenisivat "asioista, joista voisivat kertoa". He antoivat ymmärtää, että tämä oli suuri uhraus heidän taholtaan, sillä heille oli tarjottu 10 000 rupiaa Seuran tuhoamisesta. Kiristysyritykset kuitenkin epäonnistuivat ja pariskunta saatiin karkotettua Seuran tiloista. He asettuivat asumaan erään pastori Pattersonin kirkkoon kuuluvan jäsenen luokse valmistellakseen siellä hyökkäystään.

Coulombit antoivat julkaista Christian College Magazine -nimisessä kristillisessä aikakauslehdessä väärennetyin lisäyksin varustettuja Blavatskyn Emma Coulombille lähettämiä kirjeitä, jotka, jos olisivat olleet aitoja, olisivat paljastaneet, että Blavatskyn aikaansaamat ilmiöt olivat syntyneet trikkejä ja petosta käyttäen. Kaiken lisäksi Emma levitti huhuja, joiden mukaan Teosofisen Seuran salainen mutta todellinen tarkoitus oli syöstä brittihallitus vallasta Intiassa. Mikä erinomainen peruste julkiseen teilaukseen!

Palattuaan Euroopan matkaltaan Adyariin. Blavatsky halusi haastaa Christian College Magazine -lehden oikeuteen kunnianloukkauksesta, mutta H. S. Olcott piti tiukasti kiinni siitä, että koko Seuran tulisi asiasta päättää. Hän kirjoittaa: "Olen esittänyt Madame Blavatskylle, että hänen velvollisuutensa on antaa pääneuvoston ratkaista asia eikä ottaa sitä itse päätettäväkseen. Olen sanonut hänelle, että hän ja minä, herätettyämme eloon tämän tärkeän seuran, olemme nyt velvolliset pitämään itseämme sen palvelijoina kaikessa, mikä koskee Seuran etua ja että meidän tulee alistua pitämään pääasiana Seuran menestystä ja vasta toisessa sijassa yksityistä mainettamme, samoin kuin voimiamme ja varojamme."

Tässä Olcott varmasti erehtyi, sillä jos jonkin seuran perustajan maine menee, menee se saman tien seuraltakin. Maailma on armoton jalustalta syöksemiään suuruuksia ja heidän aikaansaannoksiaan kohtaan. Valittiin komitea, joka yksimielisesti päätti, ettei tulisi mennä oikeuteen. Blavatsky myöntyi tähän vastahakoisesti.

Englannissa ollessaan Olcott oli ystävystynyt Psyykkisen tutkimusseuran johtohenkilöiden kanssa, jotka kiinnostuivat Blavatskyn aikaansaamista ilmiöistä. Psyykkisen tutkimusseura muodosti komitean, jonka tehtäväksi tuli tutkia näitä ilmiöitä ja etsiä niille todisteita. Tämä komitea onnistui haastattelemaan Blavatskyä itseään, Olcottia, Mohini M. Chatterjitä ja Sinnettiä. Tämän kyselyn tulokset julkaistiin luottamuksellisena tiedotteena ainoastaan SPR:n jäsenille vuonna 1884 nimellä Komitean ensimmäinen raportti. Tutkimus oli ystävällismielinen, mutta ilmiöt olivat niin tavallisuudesta poikkeavia, että komitean jäsenet eivät lopulta tienneet mitä ajatella. He päättivät jatkaa tutkimuksiaan. Sitä varten lähetettiin nuori, myöhemmin tähän tutkintakomiteaan liittynyt SPR:n jäsen nimeltään Richard Hodgson Intiaan tutkimaan asiaa tarkemmin.

Tämä jatkotutkimus suoritettiin Hodgsonin kolme kuukautta kestäneen Intian vierailun aikana, ja sen tuloksena syntyi tuo surullisen kuuluisa Hodgsonin raportti. Tuon nuoren tutkijan Adyarissa oleskelun vaiheista tiedämme mm. seuraavaa:

Vuoden 1884 teosofien maailmankokous oli meneillään. Perustajat pitivät häntä vieraana ja ystävänä, ja presidentti itsekin, vanha tutkija, oli yhteistyössä nuoren australialaissyntyisen miehen kanssa. Mutta kaikki olivat hyvin kiireisiä ja erityisesti intialaiset jäsenet eivät auttaneet Hodgsonia. Heistä okkultismin ja joogan totuuksia ei saisi tutkia hänen tavallaan. Vietettyään lyhyen ajan Adyarissa Hodgson siirtyi tekemään tutkimuksiaan lähetyssaarnaajien ja Coulombien pariin. Keskusteltuaan madame Coulombin ja lähetyssaarnaajien kanssa Hodgsonin mielipiteet kääntyivät teosofeja vastaan.

Hodgsonin tutkimukset olivat vielä kesken, kun H.P.B. ja Olcott matkustivat uudestaan Eurooppaan. Würzburgissa ollessaan Blavatsky sai kuulla raportin lopputuloksen. Se päättyi sanoihin: "Me puolestamme emme pidä häntä [H.P.B:tä] salaisten tietäjien puhetorvena emmekä pelkkänä alhaisena seikkailijattarena. Me uskomme hänen hankkineen itselleen pysyvän arvonimen historian monitaitoisimpana, kekseliäimpänä ja mielenkiintoisimpana huijarina."

Hodgsonin raportti julkaistiin joulukuussa 1885 SPR:n Proceedings eli pöytäkirjoja -nimisen julkaisun yhdeksännessä numerossa. SPR:n komitean muut jäsenet eivät vaivautuneet tutkimaan raporttia tarkemmin huomatakseen sen menetelmissä karkeita virheitä, vaan hyväksyivät sen sellaisenaan. Blavatskyn motiivia, eli sitä, että H.P.B. olisi ollut venäläinen vakooja, jonka tehtävänä olisi ollut brittihallinnon vahingoittaminen, komitea piti kuitenkin liian utopistisena, joten se jätti koko motiivikysymyksen ratkaisemattomaksi.

Jos Hodgsonin raportti tehtiin huolimattomasti, niin selvitystyöhön Harrison on käyttänyt runsaasti aikaa. Koko hänen tutkimustyönsä kesti yhteensä yli 15 vuotta. Kirjassaan hän käsittelee ensin Christian College Magazine -lehdessä julkaistua ns. Blavatsky-Coulomb -kirjeenvaihtoa, joka - mikäli olisi ollut aito eikä väärennös - olisi todistanut, että Blavatsky oli sotkeutunut petollisiin toimiin. Tämä kirjeenvaihto on kokonaisuudessaan kadonnut, eikä Hodgsonin raporttiin ole liitetty yhtään kirjettä asian todistamiseksi. Tiedetään, että kenraali H. R. Morgan sai käsiinsä yhden kirjeistä, jossa oli viittaus häneen itseensä, ja totesi sen väärennökseksi.

Aineellisten todisteiden puuttuessa Harrison käyttää tuomioistuimissa yleisesti käytettyä motiivien selvittämistä. Blavatskyn poliittiseksi väitetystä motiivista Harrison kirjoittaa: "1880-luvulla, jolloin venäläisillä agenteilla ei ollut minkäänlaista merkitystä, tämä ajatus ei vedä: on tehokkaampiakin keinoja edistää venäläisten etuja Afganistanissa kuin kirjoittaa Hunnuton Isis tai väärentää Mestarien kirjeitä." Toisaalta taas Coulombeilla oli selvä motiivi. Heidät oli saatettu häpeään sanomalla heidät irti työpaikastaan, ja vastineeksi heissä oli voimakkaana ajatus kostosta. Lisäksi kristilliset lähetyssaarnaajat saivat heistä liittolaisia, joita saattoivat käyttää Blavatskyn vahvan aseman kumoamiseksi ja ihmisten palauttamiseksi takaisin omaan leiriinsä. Harrison toteaa lisäksi, että Alexis Coulomb tunnettiin taitavana käsialojen väärentäjänä ja hänen ja Blavatskyn käsialat olivat hyvin saman tyyppisiä, joten voidaan helposti olettaa hänen manipuloineen kirjeitä.

Tämän kirjeenvaihdon katoamiseen johtavat vaiheet ovat mielenkiintoiset. Viimeinen, joka kirjeet sai haltuunsa oli professori Elliott Coues, joka oli ensin teosofi, mutta kun ei saanut haluamaansa johtoase­maa, kääntyi Blavatskya vastaan ja julkaisi 1890 New York Sun -leh­dessä pitkän haastattelun, jossa Blavatsky joutui hirveän panettelun kohteeksi. H.P.B. nosti lehteä vastaan syytteen, ja lehti oli aikeissa korvata vahingon. Blavatsky ehti kuitenkin kuolla ennen oikeudenkäyntiä, jolloin juttu raukesi. Lehti julkaisi kuitenkin myöhemmin peruutuksen ja tunnusti syytökset perättömiksi.

Elliott Coues oli valmistautunut tulevaan oikeudenkäyntiin ostamalla Coulomb-kirjeet erään lähetyssaarnaajiin liittyvän kauppiaan välityksellä. Harrisonilla on kopio sekistä, jolla ne maksettiin. Kirjeitä Coues oli aikonut käyttää todisteena Blavatskya vastaan. Hän ei kuitenkaan koskaan käyttänyt niitä itseään puolustaakseen eikä koskaan maininnut, että ne olivat hänen hallussaan. Hän joko hävitti ne elinaikanaan tai antoi perillisilleen ohjeet niiden tuhoamiseksi. Harrison olettaa, että jos Coues olisi pitänyt kirjeitä aitoina, hän varmasti olisi käyttänyt niitä hyväkseen puolustaakseen oman kirjoituksensa oikeutusta ja omaa kunniaansa. Kun näin ei tapahtunut, täytyi Couesilla olla ainakin vahvoja epäilyjä siitä, että kirjeet oli väärennetty.

Väärennösten tutkijana Harrison kiinnittää päähuomionsa Hodgsonin syytökseen, että Mestarien, lähinnä Kuthumin, kirjeet olisivat olleet Blavatskyn tai Blavatskyn liittolaisten kirjoittamia ja että Mestarit näin ollen olivat Blavatskyn mielikuvituksen tuotetta.

Asian perinpohjaiseksi selvittämiseksi Harrison ryhtyi tutkimaan Brittiläisessä museossa säilytettyjä Mestarien kirjeitä. Niiden tutkiminen paikan päällä oli työlästä. Ne on sidottu kahteen suureen niteeseen, joiden käsittely ja sivujen vertaaminen toisiinsa on hankalaa. Valokuvaus ja jopa kynän käyttäminen lukusalissa on kielletty. Ainoa sallittu tutkimusväline oli tavallinen suurennuslasi. Myöhemmin hän kuitenkin sai Teosofisen Seuran päämajasta lainaksi 1 323 väridiaa käsittelevän kokoelman, joka sisälsi kuvat kaikista Brittiläisessä museossa säilytetyistä kirjeistä ja tutki mikroskoopilla joka ikisen kirjeen. Tutkimustensa perusteella hän julkaisi kaksi raporttia. Ensimmäinen sai ranskalaisen nimen J'accuse eli "Minä syytän", ja toinen J'accuse d'autant plus, eli "Minä syytän vielä lisää", joka sisältää täydennyksiä ja tarkennuksia ensimmäiseen raporttiin.

Harrisonin kirja sisältää runsaasti käsialanäytteitä ja niiden tulkintaa, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä. Lopputulokset, jotka tietenkin lähinnä kiinnostavat, saavat niiden valossa kuitenkin varmuutta, jota skeptinen maailma tarvitsee. Kesken kuivahkoa tutkimusta pilkahtaa siellä täällä pieni huumorin pilkahduksin. Kun Hodgson yrittää rautalangasta vääntäen todistaa, että Blavatskyn ja Kuthumin käsialat muistuttivat suuresti toisiaan, Harrison lähtee tekemään muita käsialavertailuja hallussaan olevien näytteiden perusteella. Hän kirjoittaa: "Tietenkään Mark Twainin käsiala ei ole sama kuin H.P.B:n, mutta se sisältää niin monia samoja piirteitä kuin Blavatskynkin käsiala, että Hodgsonin menetelmiä käyttämällä voisi todistaa, että H.P.B. on kirjoittanut Huckleberry Finnin. " Ja vertailtuaan presidentti Eisenhowerin ja Blavatskyn kynän jälkiä hän toteaa: "Hodgsonin menetelmiä käyttämällä voisin 'ilman epäilyjä' todistaa, että Salainen oppi on Dwight D. Eisenhowerin kirjoittama."

Lopputuloksena Harrison esittää, että hän löytää selvät todisteet siitä, että Mestarien kirjeet eivät ole Blavatskyn kirjoittamia mutta ei yhtään todistetta siitä, että hän olisi ne kirjoittanut; ja varmuuden vuoksi lisää: ainakaan mitä tulee suurimpaan osaan niistä. Hän jättää kuitenkin avoimeksi kysymyksen, olisiko Blavatsky kirjoittanut kirjeet toisenlaisessa tajunnantilassa saamansa sanelun perusteella. Mikäli näin olisi tapahtunut, ei häntä sittenkään minkään lain nojalla voida syyttää petoksesta. Harrison toteaa, että onhan olemassa runsaasti kirjoittajia, jotka käyttävät sihteereitä kirjeittensä laatimiseen. Kuthumia hän pitää elävänä ihmisenä, jolla on oma tyypillinen käsialansa, jota kukaan ei niin johdonmukaisesti monen vuoden aikana pysty jäljentämään kuin mitä hänen kirjoittamansa kirjeet todistavat.

Ehkä vielä mielenkiintoisempi ja arvoitukselliseksi jäävä osa Harrisonin tutkimuksessa on kirjeiden tekninen toteutus. Hän ei kommentoi Mestarien itsensä antamaa selitystä kirjeiden syntytavasta, vaan lähtee tutkimaan, miten ne olisi aikaansaatu ns. tavallisin keinoin. Kysymysmerkin eteen hän joutuu värikynällä kirjoitettujen tekstien kohdalla. Hän kirjoittaa:

"Monissa, vaikkakaan ei kaikissa, kirjoitus ei muodostu normaaleista kynänvedoista, vaan ohuista rinnakkaisista viivoista, joiden välimatka on noin tuuman neljäskymmenes osa [0,6 mm] ja kallistuma vaakasuorasta noin 30 astetta. Tämä jatkuu sivu sivulta tarkasti samanlaisena. Viivat ovat teräväpiirteiset, ja niiden välit ovat joko ilman väriä tai täytetty yhtenäisellä vaaleansinisellä tai vaaleanpunaisella värillä. Kun rivien välit ovat tasaiset, näyttää kirjoitus siltä kuin se olisi tuotettu nykyaikaisella mustesuihkukirjoittimella. - - Dokumentit, jotka näyttävät olevan kirjoitetut mustalla musteella, ovat yhtä kiehtovia. Tummat kirjoitusmerkit näyttävät olevan pikemminkin paperin sisällä kuin sen pinnalla. Asiasta on kuitenkin vaikea olla varma, koska niteeksi sidotut kirjeet on päällystetty suojaavalla arkistointipaperilla."

Myöhemmässä tutkimuksessaan Harrison tarkentaa tätä kohtaa seuraavasti: "Muste herättää joitakin pulmallisia kysymyksiä. Se ei ole haalistunut samalla tavoin kuin tuon ajan tavalliset kirjoitusmusteet, jotka vuosisadan kuluessa vaalenevat ruskeasta keltaiseksi ja lopulta häviävät kokonaan näkyvistä. Kirjeet ovat säilyneet hyvin luettavina ja näyttävät siltä, kuin kirjoitus rajoittuisi vain paperin ohuelle pinnalle. Se on tunkeutunut vain vähäisessä määrin paperin läpi. - - Viktoriaanisen ajan kirjoitusmusteet tunkeutuivat ohuen paperin läpi ja tekivät kirjoittamisen paperin toiselle puolelle mahdottomaksi. - - Korjaukset tekstiin on tehty erittäin huolellisesti pyyhkimällä sanoja tai kokonaisia lauseita ja kirjoittamalla korjaukset pyyhittyjen kohtien päälle. Näitä pyyhittyjä kohtia ei ole tehty kovalla pyyhekumilla eikä veitsellä hankaamalla, sillä paperi ei ole tippaakaan vahingoittunut. Näyttää siltä kuin olisi käytetty kemiallista musteenpoistoainetta; mutta nestemäisten kemiallisesti reagoivien aineiden käyttö vahingoittaa tavallisesti paperin pintaa ja jättää vaaleita, vaikeasti poistettavia läiskiä. Jälkiä tällaisesta ei ole näkyvissä. Olisi mielenkiintoista selvittää laboratoriotestien avulla, onko näissä kohdissa jälkiä kemiallisista aineista." Harrison olettaa: "Mikäli niitä ei ole, voi olla, että korjaukset on tehty alkuperäiskappaleisiin, joista nyt Brittiläisessä kirjastossa säilytetyt dokumentit ovat kopioita." Mutta hän lisää: "Tietämättä miten nämä kirjeet on Brittiläiseen kirjastoon toimitettu, en tiedä, onko tämä olettamus uskottava."

Brittiläinen kirjasto ei ole antanut lupaa laboratoriotutkimuksiin, joten arvoitus jää - ainakin toistaiseksi - tieteellisin menetelmin ratkaisematta.

Viimeisestä Mestarien kirjeenä tunnetusta dokumentista Harrison kirjoittaa: "Viimeisen kirjeen, jonka oletetaan olevan peräisin KH:lta, sai Annie Besant vuonna 1900. Minulla on valokopio tästä kirjeestä, ja minun mielestäni se on KH:n käsialan hyvä jäljitelmä, mutta siitä huolimatta väärennös. Kirjallinen tyyli ei ole KH:n tyylin kaltainen."

Loppupäätelminä Harrison esittää seuraavaa:

"Olen keskittynyt Hodgsonin raportin käsialaa koskevaan puoleen, osittain siksi, että se muodostaa väittämien pääasiallisen puolen ja minä tällä alueella liikun omalla ammattialallani, mutta toisaalta, mikä on vielä tärkeämpää, siksi, että kaikki väitteeni voidaan puolueettomasti tarkastaa. Meidän ei tässä tarvitse turvautua kauan sitten kuolleiden todistajien todistajalausuntoihin. Todistajana tässä - ja paljon puhuvana sellaisena - on itse Hodgsonin raportti."

"Tämän raportin tutkimusten edetessä tulee yhä enemmän ja enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Hodgson - ollessaan halukas käyttämään todisteena HPB:tä vastaan mitä tahansa, oli se kuinka mitätöntä tai kyseenalaista tahansa - samalla jätti vaille huomiota kaikki sellaiset todisteet, joita olisi voitu käyttää hänen puolustuksekseen. Hänen raporttinsa on täynnä tarkoitushakuisia lausuntoja, olettamuksia, jotka on esitetty tosiasioina tai todennäköisinä tosiasioina, nimeämättömien todistajien vahvistamattomia todistajalausuntoja, valikoituja todistuskappaleita ja silkkaa valhetta."

"Kun Hodgson tutkijaviranomaisena asetetaan tarkasteltavaksi suurennuslasin alle, hänen on todettava olevan väärässä. Hänen syytettänsä madame Blavatskya kohtaan ei ole todistettu."

"En voi olla moittimatta SPR:n neuvostoa siitä, että se on julkaissut tämän todella huonon raportin. He eivät näytä tehneen juuri mitään muuta kuin lyöneet leiman Hodgsonin raportin alle. Mitään vakavaa yritystä ei ole tehty hänen toteamustensa tarkistamiseksi eikä hänen raporttiaan ole edes luettu kriittisesti. Mikäli he olisivat sen tehneet, olisivat Hodgsonin virheet menetelmien suhteen, hänen ristiriitaiset lausuntonsa, hänen väärät johtopäätöksensä ja hänen puolueellisuutensa, hänen aihetta koskeva vihamielisyytensä ja hänen 'alkuasukkaita' ja muita todistajia kohtaan tuntemansa halveksunta tulleet ilmi. Ja juttu olisi hyljätty ja alistettu uudelleen tutkittavaksi. Madame H. P. Blavatsky oli tärkein okkultisti, joka SPR:llä koskaan on ollut tutkimuksen kohteena. Koskaan aiemmin ei tilaisuutta ole tällä tavoin päästetty käsistä."

"En voi myöskään olla moittimatta Teosofisen Seuran silloista neuvostoa siitä, että he laiminlöivät perustajansa rehdin puolustuksen. Ilmeisesti heidän huolenaan oli vain pelastaa oma maineensa. Riippumatta siitä, oliko hän petkuttaja vai ei - H.P.B:n oikeuksiin olisi kuulunut puolueeton tutkinta. Sitä hän ei koskaan saanut. Mikäli hän olisi saanut laillista ja asiantuntevaa apua, jota hän pyysi, olisivat sekä Hodgson että myöskin Psyykkinen tutkimusseura olleet todella suurissa vaikeuksissa. - - "

"Madame Blavatsky kirjoitti 14. tammikuuta 1886 seuraavaa: 'Herra Hodgsonin huolelliset, mutta harhaanjohdetut tutkimukset, hänen teeskennelty tarkkuutensa - joka osoittaa loputonta kärsivällisyyttä sivuseikkoja kohtaan, mutta on tärkeitten tosiasioiden edessä sokea - hänen ristiriitainen ajatuksenjuoksunsa ja hänen moninainen kykenemättömyytensä hoitaa sellaisia tehtäviä, joita hän täällä yritti ratkaista, kaiken sen tulevat aikanaan muut kirjailijat paljastamaan. Siitä minulla ei ole epäilystäkään.' (H. P. Blavatsky, Collected Writings, 7:9)"

Ja Harrisonin loppupäätelmää päättyy sanoihin: "Minä pyydän häneltä anteeksi, että hänen syyttömyytensä osoittamiseen on tarvittu sata vuotta."

Psyykkisen tutkimusseuran aikakauslehti The Journal of The Society for Psychical Research julkaisi Harrisonin tutkimuksen vuoden 1986 huhtikuun numerossaan ja esitteli sitä pääkirjoituksessaan mm. seuraavin sanoin:

"Vaikka SPR, kuten usein on korostettu, ei edusta yhtenäistä kantaa, sitä on laajalti pidetty vastuullisena Hodgsonin raportin hyväksymisestä. - - Lehtemme tässä numerossa, joka ilmestyy miltei täsmälleen sata vuotta Hodgsonin raportin julkaisemisen jälkeen, iloitsemme voidessamme - totuuden ja rehtiyden nimissä ja peruaksemme kaikki tähänastiset loukkaukset - julkaista asiantuntijan kriittisen analyysin."

Marja Haavisto

Kirjallisuutta:

Dr. Vernon Harrison, H. P. Blavatsky und die SPR,
Eine Untersuchung des Hodgson Berichts aus dem Jahre 1885,
Theosophischer Verlag GmbH, Verlag der Theosophischen Gesellschaft Pasadena 1998

Jouni Marjanen, toim., Mahatmat Morya ja Kuthumi,
teosofisen liikkeen Mestarit, Saarijärvi 1996.

Howard Murphet, Kun päivä koittaa,
Helena Petrowna Blavatskyn elämäkerta, Saarijärvi 1997.

[pääsivu] [ajankohtaista] [ideologia] [kulttuuritoiminta] [väinölä] [kirjoitelmia]